Ympäristö­viestintä

I want to tell what the forest
were like

I will have to speak
in a forgotten language

W. S. Merwin​

Ympäristö­aiheen yhteis­kunnallisuus on korostunut ja aihe herättää voimakkaita tunteita julkisessa keskustelussa. Ympäristöasioista puhuminen saattaa aiheuttaa hankalalta tuntuvia tilanteita myös tuttava- ja perhepiirissä. Voi helpottaa, jos on tietoinen siitä, miksi ihmiset saattavat toimia epäloogisesti ja hallitsemattomasti ympäristöaiheeseen liittyvissä vuorovaikutustilanteissa ja miten nämä tekijät voi huomioida omassa vuorovaikutuksessa. Osion loppuun on koottu tiivistetysti rakentavan ympäristöviestinnän periaatteet.

Artboard 1

Mitä viestinnällä tässä yhteydessä tarkoitetaan?

Tekstin tarkoitus on vahvistaa sellaista viestintää, joka tukee ekologisesti ja eettisesti kestävää arvomaailmaa. Tällainen arvomaailma perustuu kohtuullisuuden, lempeyden ja vastuullisen luontosuhteen ihanteisiin (kts. Värri 2007; Värri 2018, 20). Viestintä vaikuttaa siihen, miten ihmiset toimivat ja millaisia valintoja he tekevät. Luonnon hyödyntäminen ihmiskunnan resurssipankkina ilman sille annettua itseisarvoa on johtanut valtaviin ympäristöongelmiin ja kärsimykseen. 

Viestinnällä tarkoitetaan tässä yhteydessä päivittäisiä arkikeskusteluja omassa lähipiirissä, ryhmäviestintää opetus- ja kasvatuskontekstissa sekä vuorovaikutusta suuremman yleisön kanssa, esimerkiksi asiantuntijaviestintää erilaisten medioiden välityksellä.

Viestinnällä pyritään levittämään tietoa ja sen avulla rakennetaan vuorovaikutuksessa yhteistä ymmärrystä asioista.

shape2

Millaista on hyvä ympäristöviestintä?

Hedelmällisen viestinnän tuntomerkkeinä voi pitää sitä, että se on kiinnostavaa, informatiivista, pysyy aiheessa, vahvistaa toimintaa ja leviää laajalti (Swim, Geiger, Sweetland & Fraser 2018). Ympäristökysymyksiin liittyy lähes aina intressiristiriitoja, joten on todennäköistä, että viestintä on jonkun näkökulmasta puutteellista tai epäonnistunutta. Onnistuneen viestinnän kriteerinä ei ole järkevää pitää ristiriitojen täydellistä välttämistä. Sen sijaan on oleellista, että keskustelua syntyy ja että erilaiset vaihtoehdot käydään läpi ja argumentit puolesta ja vastaan esitetään selkeästi. Oleellista on sekin, miten avarakatseista viestintä on eli minkälaiset vaihtoehdot nähdään ylipäätään mahdollisina. (Suomen ympäristökeskus 2014.)

bug3

Auttaako pelon lietsominen?

Ihminen on perusteellisesti riippuvainen ympärillä olevasta luonnosta. Tieto siitä, että tulevaisuudessa elinympäristö tulee olemaan hyvin erilainen, saattaa uhata perusturvallisuuden tunnetta ja herättää esimerkiksi häpeää, syyllisyyttä, asian torjuntaa, kieltämistä ja ahdistusta (Lehtonen & Välimäki 2013). Jos viestinnän sanoma on voimakkaasti tunnelatautunut ja sisältää pelkoa herättäviä tulevaisuuden skenaariota, voi seurata pettymystä ja voimattomuutta. Nämä tunteet eivät aktivoi toimintaan. (esim. O’Neill, Boykoff, Niermeyer & Day 2013; O’Neill & Nicholson-Cole 2009.) Jos ympäristöviestinnän tavoite on saada ihmiset toimimaan, on parempi valita toinen strategia.

Pelon lietsomista paremmin toimii realistinen tilannekuvaus yhdistettynä viestiin siitä, mitä kukin voi tehdä. Mahdollista on myös kertoa ongelmista, jotka on jo onnistuttu ratkaisemaan ja inspiroivia esimerkkitarinoita ihmisistä, jotka jo tekevät paljon. Lisäksi voi kertoa myös siitä, miten ekologisuus ja hyvinvointi linkittyvät toisiinsa. Tätä keinoa käytetään esimerkiksi silloin, kun kerrotaan, miten kasvipohjainen ruokavalio tukee yleisesti terveyttä sen lisäksi, että se on myös ekologisesti kestävämpi valinta. Ekologisuus voidaan myös kehystää varautumiseksi turvalliseen tulevaisuuteen sen sijaan, että valistetaan kriisin aiheuttamista pahimmista uhkakuvista.

On haastavaa olla itse tietoinen ekologiseen kriisiin liittyvistä uhkakuvista ja pyrkiä samalla viestimään aiheesta mahdollisimman rakentavasti. Ympäristöviestinnässä pelkästään pelon herättäminen ei kuitenkaan ole mielekästä, ja erilaisten tuomiopäiväkuvien maalailu voikin olla tapa heijastaa omia ahdistuksen tunteita muihin (Weintrobe 2013, 45). Pelon lietsominen ilman ratkaisuja on harvoin onnistunut valinta.

tree_plain3

Tulisiko ympäristöviestinnässä välttää sitä, että ihmiset eivät ahdistu?

Pelon lietsomisen vastakkainen ääripää on keskittyä vuorovaikutuksessa siihen, että kukaan ei ahdistu. Tämä vaihtoehto voi aiheen välttelyn ohella sisältää kertomuksia siitä, että johtajat jotenkin maagisesti hoitaisivat tilanteen taustalla kuntoon ja tavalliset ihmiset säästyisivät tuskalta. Tai se voi tarkoittaa vähättelevää puhetta siitä, että ekologinen kriisi ei oikeasti olisikaan niin vakava asia. Näistä mitään ei voi luonnehtia hyväksi toimintamalliksi. (kts. Weintrobe 2013, 3347.) Ekologinen kriisi on ahdistusta herättävä aihe, josta on puhuttava totta. Totuuden kohtaaminen edellyttää kykyä kestää ahdistusta. Keskeistä on, miten tuetaan ihmisten kykyä kestää erilaisia tunteita.

Tilanteen vakavuuden vähättely, aiheen välttely tai johtajien idealisoiminen ihmisinä kaikkivoipaisiksi ei ole toimiva tavoite ekologisessa mielessä, ja lopulta se ei takaa sitäkään, että joku ei silti ahdistuisi. Tarvitaan realistista tilannekuvausta ja tavallisia johtajia, jotka auttavat kohtaamaan ja kestämään vakavan asian. Ekologisen kriisin ja sen ihmiskunnasta johtuvien syiden tunnustaminen saattaa aiheuttaa syyllisyyden ja häpeän tunteita, jotka tekevät kipeää. Keskeistä on, että tarjotaan tukea vaikeiden tunteiden kestämiseen. Jos ahdistus käy sietämättömäksi, voi ajattelu muuttua epärationaaliseksi ja asioista saattavat kadota mittasuhteet. (Weintrobe 2013, 3347.) Ympäristöviestinnän tulee epärealistisen optimismin sijaan perustua totuudellisuuteen ja empaattisuuteen. Lasten kohdalla on arvioitava erityisen huolellisesti tapa, jolla asioita esitetään.

tree_plain1

Mistä löytää hyvää ekologisen kriisin keskellä?

Tutkija ja teologi Panu Pihkala (2017, 148149) puhuu kahden tason näkökyvystä. Hän tarkoittaa sillä sitä, että negatiivisten uutisten valtavirrassa tulisi tietoisesti keskittää katsetta myös positiivisiin asioihin. Kun vallitsee tasapaino, ei tunneilmapiiri käy liian painavaksi. On hyvä tiedostaa, että vaikka eri medioiden välittämät uutiset painottuvat negatiivisiin asioihin, tapahtuu koko ajan myös positiivista.

Aaltola (2019, 190191) pukee hyvin sanoiksi sen, kuinka useat ihmiset työskentelevät tälläkin hetkellä luonnon ja eläinten puolesta. Työhön saattaa liittyä henkilökohtaista piinaa, jatkuvaa kärsimyksen kohtaamista ja luonnon luhistumisen tunnistamista. Nämä ihmiset haluavat toimia muiden hyväksi, ja he ovat myös valmiita kestämään vastoinkäymisiä, uupumusta ja jopa kärsimystä auttaakseen muita. Nämä ihmiset saattavat jäädä tyystin vaille nimeä, kunniaa tai palkkaa. He eivät rakasta vain niitä eläimiä, jotka ovat lähellä, suloisia ja helppoja, tai ainoastaan sitä luontoa, joka on vieressä, kaunista tai miellyttävää. Heidän rakkautensa ulottuu myös kaukaisiin ja haastaviin olentoihin, asioihin ja ilmiöihin. Heidän toimintansa on esimerkki siitä hyvästä, mitä koko ajan tapahtuu. Hyvää tekevien ihmisten ja heidän aikaansaannostensa näkyväksi tekeminen on viestinnässä tärkeää monestakin näkökulmasta. Esimerkkitarinat motivoivat myös muita ihmisiä toimimaan. Esimerkkinä voi yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän sijasta toimia myös vaikkapa kaupunki tai jokin muu isompi yhteisö tai organisaatio.

Rakentava viestintä sisältää tietoa siitä, että elämä ei ankeudu ekologisuuden myötä. Sen sijaan ekologisuus voi lisätä tunnetta oman elämän merkityksellisyydestä. Yrityksille kiertotalouden mukaiset liiketoimintamallit antavat mahdollisuuden uudenlaisiin menestystarinoihin. Toki on hyvä huomioida, että kiertotalous ei ole vastaus siihen, että kuluttamista ylipäätään tulisi vähentää, jotta luonnon kantokyky säilyy. Onneksi kohtuuton luonnonvarojen kuluttaminen ei ole sisäänrakennettu osa ihmisyyttä vaan ennemminkin osa vallitsevaa ekonomistista kulttuuria, jossa elämme (kts. Sivenius, Värri & Pulkki 2018). Mikään ei siten ole esteensä sille, että ekologisemman elämäntavan myötä ihmiset voisivat elää parempaa elämää.

shape1

Miten tehdä ympäristötieto kiinnostavaksi ihmisille?

Tarinat jäävät ihmisten mieleen. Toimiva tarina voi olla myös yksinkertainen ja lyhyt. Ekologian professori Janne Kotiaho kuvasi Punaisen kirjan 2019 julkistustilaisuudessa luonnon köyhtymiseen liittyvää tilannetta seuraavalla tavalla. Maapallo on kuin lentokone, jonka siivestä lähtee muttereita. Kun katsoo siipeä koneen ikkunasta huomaa, että muttereita on siivessä paljon. Yhden tai kahden mutterin irtoamisesta ei tarvitse olla huolissaan. Kukaan ei kuitenkaan osaa tarkasti sanoa, kuinka monta mutteria tarvitaan, jotta siipi pysyy kiinni. Kun muttereita irtoaa yhä enemmän, alkaa olo koneessa tuntua yhä tukalammalta. Maapallo on nyt siinä tilassa, että yhtäkään mutteria ei ole enää varaa menettää. Punainen kirja on raportti, johon on koottu tietoa eri eliölajien uhanalaisuudesta. Suomessa jopa lähes kolmannes lajeista on jonkinasteisessa vaarassa hävitä. Kotiahon viesti oli, että meillä on kiire elonkirjon turvaamisessa, mutta vielä ei ole myöhäistä. Toki lajeja on jo hävinnyt, mutta vielä on runsaasti niitä, joita voidaan pelastaa.

Fyysisesti etäisistä ja ajallisesti pitkän tähtäimen uhkista inspiroivasti viestiminen on haasteellista. Ilmastoviestinnälle aiheuttaa haasteita ilmiön monialaisuus ja abstraktius erilaisten yhteisöjen ja yksilöiden psykologisten puolustusmekanismien lisäksi. Nämä kaikki yhdessä voivat vaikuttaa myös siihen, miksi niinkin merkittävä aihe näkyy edelleen mediassa kohtuullisen vähän suhteessa ilmiön vakavuuteen. (esim. Boykoff & Boykoff 2007.) Tarinat ovat yksi keino vastata ongelmaan. Olisi tärkeää, että tarina on sellainen, että se vahvistaa toivoa ja uskoa omiin vaikuttamiskykyihin. Tarina nuoresta Greta Thunbergistä, joka käynnisti maailmanlaajuisen kansalaisliikkeen, toimii todennäköisesti inspiraationa monelle muulle aktiiviselle ilmastotoimijalle ympäri maailmaa.

Tarjotut vaikuttamiskeinot on hyvä sovittaa esitetyn ongelman laajuuteen. Luonnon köyhtymisessä ei enää ole kyse siitä, että katastrofi olisi kaukana tai etäinen. Lajeja katoaa vauhdilla joka puolella maailmaa. Pelon lietsominen on silti harvoin hyvä keino viestiä. Realistinen tilannekuvaus yhdistettynä ratkaisumahdollisuuksiin aktivoi paremmin toimintaan. 

Valojen sammuttelu, roskien lajittelu ja kierrättäminen, vaikka tärkeitä ovatkin, eivät pelasta uhanalaisia lajeja tai estä ilmastonmuutosta. Pelkästään pienten arkitekojen tarjoaminen ratkaisuina siihen, mitä kukin voi tehdä, on yksilöiden vaikuttamismahdollisuuksien aliarviointia. Pieneksi koetut vaikuttamismahdollisuudet saattavat myös aiheuttaa kiinnostuksen lopahtamista tai turhautumista koko aiheeseen. Yksikin ihminen voi tehdä isoja tekoja. Vaikuttamistyö on helpointa aloittaa omassa lähiympäristössä. Vaikuttamistyö saattaa olla myös motivoivampaa kuin hämärässä istuminen kotona, jotta yksikään valo ei energian säästösyistä olisi turhaan päällä. Tosiasia kuitenkin on, että ihmisten henkilökohtaiset elämänvalinnat eivät yksinään riitä ratkaisemaan ekologista kriisiä, vaikka ne osaltaan tukevatkin yhteiskunnan siirtymistä ekologisesti kestävämpään suuntaan.

norppa_plain1

Miten motivoida ihmisiä toimimaan?

Esitetty ongelma on hyvä olla selkeästi rajattu ja konkreettinen, jotta se motivoi toimintaan. Ihmiset eivät välttämättä koe ekologisen kriisin koskevan itseä tai kuvittelevat, että heillä ei olisi vaikutusmahdollisuuksia. Nämä samat ihmiset voivat kuitenkin olla hyvin kiinnostuneita paikallisista ympäristöasioista. Paikallistasoinen toiminta on erittäin tärkeää esimerkiksi monien uhanalaisten lajien säilyttämiseksi (Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus 2019, 11). Esimerkkinä paikallisesta toiminnasta voisi olla se, kun ihmisiä osallistuu apukinosten kolaamiseen saimaannorpan pelastamiseksi, jotta kuutit voisivat syntyä turvallisesti. Lumen puute liittyy ilmastonmuutokseen, mutta vaikutus on paikallinen eli saimaannorppakannan pieneneminen pesinnän epäonnistuessa. Tämän tyyppinen paikallistoiminta on kiinnostavaa ja antaa mahdollisuuden hyvin merkittävään ja konkreettiseen vaikuttamiseen. Motivaatio syntyy kokemuksesta, että omilla teoilla on todellista vaikutusta.

Toinen tekijä, joka motivoi ihmisiä toimimaan ekologisesti, on tieto siitä, että myös muut ihmiset omassa lähipiirissä toimivat samoin. Yhteisön normit muuttuvat, kun ekologiset valinnat ja ympäristötoiminta tehdään näkyviksi ja kun yhä useampi huomaa, että ekologisesti toimiminen ja vaikuttaminen on normaalia. Mielenosoitukseen osallistuminen tuntuu helpommalta, kun tietää etukäteen, että moni muukin on osallistumassa. Tämän vuoksi omia ja muiden ympäristötekoja ei ole syytä piilotella, vaan ennemminkin niistä on hyvä kertoa ääneen. 

Ympäristötoiminta kasvattaa taitoja ja verkostoja, joista voi olla hyötyä muutenkin elämässä, kuten työnhaussa, opinnoissa tai ystäväpiirin kasvattamisessa. Nämäkin asiat voivat motivoida toimimaan. Vaikka motivaatio ympäristötoimintaan olisi mikä tahansa, on itse toiminta silti luonnon näkökulmasta aina yhtä tärkeää. Voi myös käydä niin, että ihmisen luontosuhde syvenee samalla, kun hän ympäristötoiminnan myötä oppii lisää ja tutustuu luonnosta aidosti välittäviin ihmisiin.

Artboard 1

Kuinka hyvin tavallinen suomalainen tietää, mitä ekologinen kriisi tarkoittaa?

Ihmiselle on tavallista olla kiinnostunut niistä asioista, joiden nähdään koskettavan itseä tai omaa lähipiiriä. Nuorten ilmastolakot ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka ihmiset ovat huolestuneita omasta tulevaisuudestaan. Olisi oletettavaa, että lasten ja nuorten aikuisista koostuva lähipiiri kokisi asian yhtä merkitykselliseksi kuin nuoret itse. Osa aikuisista kokeekin ja tukee aktiivisesti nuorten toimintaa, osa ei. Passiivisuuteen voi olla monia syitä, joista tiedonpuute on yksi.

Kaikilla ei välttämättä ole riittävästi tietoa tai ymmärrystä siitä, miten syvällisesti ekologinen kriisi tulee koskettamaan lasten ja nuorten tulevaisuutta. Lasten hyvinvointia pidetään tärkeänä, mutta ympäristötoiminta koetaan etäiseksi tai turhaksi vaivaksi arkikiireissä. On mahdollista, että tämän ristiriidan ratkaisemiseksi voisi joskus riittää lyhyt ja yleistajuinen informaatio siitä, mitä on tapahtumassa, miksi ja mitä kukin voi tehdä (kts. Ranney & Clark 2016). Tiedon ja tietämättömyyden merkitystä ei pidä aliarvioida, vaikka moni muukin tekijä käyttäytymiseen vaikuttaa. Toki joskus voi myös olla kyse siitä, että elämän yksinkertaisten perustarpeiden hoitaminen vie kaiken ajan, jolloin ei voida olettaa, että olisi mahdollisuuksia tai voimia muuhun. 

Sukupolvien asettaminen paremmuusjärjestykseen on turhaa. Pientä toivoa tuo silti se, että ekososiaalinen sivistys on yhä vahvemmin läsnä opetussuunnitelmissa. Nuoremmilla sukupolvilla tiedosta ei todennäköisesti tule olemaan samalla tavalla puutetta. Meillä vain ei ole aikaa odottaa, että lapset kasvavat aikuisiksi ja ratkaisevat ongelmat. Toimia tarvitaan nyt.

vesilla_plain1

Miksi osa ihmisistä ei suostu uskomaan, että nyt on pakko toimia?

Puolustusmekanismeilla tarkoitetaan tiedostamattomia strategioita, joita yksilöt sekä yhteisöt käyttävät kontrolloidakseen ahdistusta. Ne koskevat kaikkia ihmisiä arvomaailmasta tai asenteista riippumatta. Puolustusmekanismit voivat vaikuttaa esimerkiksi siten, että asia kielletään tai syytä etsitään ensisijaisesti itsen ja oman yhteisön ulkopuolelta, ja ne voivat olla mukana aiheuttamassa lamaannusta ja voimattomuuden tunteita. (Lertzman 2104.) Tieto voi olla yksilölle tai yhteisölle liian ahdistavaa ja sen hyväksyminen syineen ja seurauksineen tekisi mielelle liian kipeää. Seurauksena ajattelu voi muotoutua epäloogiseksi.

Ilmastonmuutoksen kieltäminen, sen vakavuuden vähättely ja syyllisten etsiminen Kiinasta on puolustusmekanismin aktivoitumisesta tavallinen esimerkki. Hieman vastaavanlaisia piirteitä voi nähdä Suomessa myös esimerkiksi voimakkaita tunteita herättävissä susi-, metsä- tai vaikkapa verkkokalastukseen liittyvissä saimaannorppakeskusteluissa. Osa ihmisistä ei suostu uskomaan, että lajeja on vaarassa kadota ja että ihmisen pitäisi radikaalisti muokata omaa toimintaansa. Joskus toki on niinkin, että virheellisiä uskomuksia kannatetaan siksi, että siitä on ihmiselle itselleen lyhytaikaista etua, jolloin vale voi tukea omaa poliittista ideologiaa tai haluttomuutta irrottautua nykyisestä tavasta käsittää maailmaa (Aaltola 2019, 166). Myös taloudelliset menetykset voivat painaa vaakakupissa. Aina kyse ei kuitenkin ole siitä, että ihminen olisi pelkästään itsekäs. Välinpitämättömältä vaikuttava toiminta voi kertoa myös siitä, että asia on liian kipeä kohdattavaksi.

Puolustusmekanismin alla lymyää jokin kontekstiin liittyvä tunne, joka voi esimerkiksi olla pelko siitä, että menettää jotain itselleen tärkeää, pelko oman identiteetin ja maailmankuvan horjahtamisesta, pelko liittyen epävarmaan tulevaisuuteen tai kontrollin menettämiseen. Yksi ympäristöviestinnän haasteista on, että se usein osuu johonkin näistä tunteista. (Lertzman 2014.) Kun puolustusmekanismi aktivoituu, voi olla vaikea saada sanoma perille saati ihmisiä toimimaan ja voimaantumaan. Viestinnän näkökulmasta toimivin reitti on silloin myötätunto ja pyrkimys ymmärtää. Nämä eivät tarkoita sitä, että ekologisesti tai eettisesti haitallinen toiminta tulisi hyväksyä. Kyse on aidosta kohtaamisesta ja ilmapiiristä, jossa ihminen kokee turvalliseksi ilmaista monenlaisia tunteita ilman pelkoa siitä, että tulisi tuomituksi, syytetyksi tai nolatuksi. 

Ekologinen kriisi valtavassa laajuudessaan on kenelle tahansa vaikea asia ymmärtää. Lisäksi asia saattaa tuntua vähän etäiseltä ja osin abstraktilta. Joskus epäusko voikin kertoa siitä, että ihminen ei yksinkertaisesti tiedä riittävästi, mutta aina ei ole kyse siitä. Joskus tiedetään, mutta samaan aikaan ei haluta tietää. Kyse voi olla myös pyrkimyksestä välttää ahdistavia tunnekokemuksia.

shape4

Mikä vaikutus politiikalla on ympäristöviestintään?

Aiheen politisoituminen voi aiheuttaa sen, että ihminen vastustaa ympäristönsuojeluun pyrkiviä aloitteita vain siksi, että aloitteet assosioituvat ihmisen mielessä johonkin poliittiseen ryhmään eikä siksi, että ihminen oikeasti olisi asiaa vastaan (esim. Kahan 2015; Hart & Feldman 2016). Tiedeyhteisöllä on hyvin yhteneväinen käsitys siitä, että ihminen on omalla toiminnallaan aiheuttanut vakavia globaaleja ympäristöongelmia, joiden lievittämiseksi tarvitaan laajamittaisia toimia nopeasti. Siitä huolimatta uskomuksia, jotka linkittyvät vahvasti poliittiseen identiteettiin, voi olla erityisen vaikea muuttaa (kts. Hart & Feldman 2016). Tämä voi olla yksi ympäristöviestinnän haasteista.

Toisaalta on myös ilmastoviestintään liittyviä tutkimuksia, jotka puoltavat sitä, että lyhyt, faktapohjainen perehdytys ilmastonmuutoksen syihin ja seurauksiin voisi muokata asennetta ympäristömyönteisemmäksi riippumatta henkilön taustasta ja arvoista (esim. Ranney & Clark 2016). Poliittisen suuntautumisen perusteella ei siis voida suoraan olettaa, että ympäristöviestintä olisi aina täysin tehotonta. Ihmiset, jotka edustavat monipuolisesti erilaisia ryhmiä ja rikkovat stereotypioita, voivat osoittautua arvokkaiksi viestinviejiksi. Arnold Schwarzenegger on saattanut ympäristöviestinnällään luoda yhteyden moniin sellaisiin ihmisiin, joita perinteisempi ympäristöviestintä ei olisi onnistunut tavoittamaan.

Vetoaminen tutkimuksiin ja tiedeyhteisön suureen enemmistöön ei hyödytä, jos kohdeyleisö ei tunne tiedeyhteisön toimintaperiaatteita. Luotettavan ympäristötiedon perusperiaatteena voi pitää, että se on perusteltua, julkista, tiedeyhteisössä tuotettua ja koeteltua. Tiedeyhteisön toimintaperiaatteita ja tiedon muodostumista opetetaan koulussa harvoin, mistä voi seurata haasteita. Ympäristöasiaa täysin ymmärtämättömän tai vain oman viiteryhmän etua ajavan suosikkipoliitikon värikäs blogiteksti, kirja tai mielipidekirjoitus voi asiavirheineen vaikuttaa uskottavammalta kuin ympäristöasiaan jo vuosia perehtyneen tutkijan syvällinen analyysi tilanteesta. 

abstract2_plain1

Miksi tutussa porukassa on hankala olla eri mieltä?

Ryhmäjäsenyydet vaikuttavat osaltaan siihen, miten ihminen suhtautuu ympäristöasioihin (Lehtonen & Cantell 2015). Ihmiset tyypillisesti kuuluvat useisiin eri ryhmiin. Ryhmien toiminta perustuu yhdenmukaiseen käyttäytymiseen. Jos joku ryhmän jäsenistä poikkeaa totutuista tavoista, häneen saatetaan kohdistaa epäreilua toimintaa, kuten loukkaavia vitsejä, syrjintää tai pilkkaa. Ryhmäpaineen tavoitteena on ohjata ryhmän jäseniä toimimaan ja ajattelemaan ryhmässä vallitsevien normien mukaisesti ja rangaista jäsentä ryhmän kannalta hankalasta käytöksestä, jotta käytös ei toistuisi. Rankaisu ja hiljentäminen toimivat samalla myös ennakkovaroituksena muille ryhmäläisille.

Tällainen toiminta tapahtuu epävirallisissa ryhmissä usein automaattisesti ilman, että ryhmän jäsenet sitä erityisesti suunnittelevat tai edes tiedostavat. Käytännössä voi syntyä tilanne, että ihminen ei ryhmäpaineen vuoksi uskalla esimerkiksi työpaikalla tai kaveriporukassa puhua ekologisista arvoista pelätessään seurauksia. Voi käydä esimerkiksi niin, että henkilö jättää kertomatta, ettei halua lentää porukan yhteiselle virkistys- tai kokousmatkalle. Joku toinen taas ei uskalla pyytää, että työpaikan kahvihetkellä tarjottaisiin vain vegaanisia pullia. Uhkana voi olla naurun kohteeksi joutuminen tai hyljeksityksi tai vähätellyksi tuleminen.

Pilkkaaminen saattaa olla ryhmän käsittelytapa kohdata kiusallinen aihe saattamalla häpeään ekologisuutta tai eläineettisyyttä esille nostava henkilö sen sijaan, että ryhmä alkaisi käsitellä itse asiaa. Yksilöllä on toki vastuu omista valinnoistaan ja siten myös siitä, missä ryhmissä aikaa viettää, mutta valintojen tekeminen ei välttämättä käytännössä ole millään tapaa yksinkertaista. Yleensä ihmiselle on tärkeää saada tukea muilta ihmisiltä ja kokea kuuluvansa osaksi erilaisia ryhmiä, joten arvomaailmojen ristiriidassa tilanteet saattavat aiheuttaa kovia paineita. Toki on myös mahdollista, että ryhmä vaikuttaa ihmiseen ekologisesta tai eettisestä näkökulmasta suotuisasti. Mikäli ryhmän arvomaailmassa ympäristöasiat koetaan merkityksellisiksi, voi ryhmä tukea yksilöiden kasvua kohti yhä ekologisesti kestävämpiä toimintamalleja.

Erityisen haasteellinen tilanne on silloin, kun ihminen pyrkii haastamaan omassa sisäryhmässään vallitsevia arvoja ja normeja. Sisäryhmä voi tarkoittaa esimerkiksi omaa työyhteisöä tai kaveriporukkaa. Äänetön joukkopaine saattaa olla niin kova, että ihminen päättää olla hiljaa. Informaatio tulee helpommin torjutuksi tai merkitykseltään vähätellyksi, jos se tuo näkyviin sellaisia ongelmia, jotka horjuttavat ryhmän identiteettiä ja joista seuraisi ryhmälle ahdistavia tunnekokemuksia (esim. Kahan, Braman, Gastil, Slovic & Mertz 2007; Lertzman 2008; Lertzman 2014). Metsästysporukassa voi olla vaikea aloittaa keskustelu siitä, että susi on viimeksi tappanut ihmisen Suomessa 1800-luvulla, ja että luonnonvaraisen suden vaarallisuus ihmiselle on siten pikemminkin myytti.

Ihminen tai joskus kokonainen ryhmä alkaa teeskennellä ja käyttäytyä kuin esitettyä ongelmaa ei olisikaan tai vähätellä siihen liittyviä riskejä. Kun joku muistuttaa ongelman olemassaolosta, hän saattaa saada voimakkaankin tunneryöpyn ja pilkkaa osakseen ilman omaa syytään. On riskialtista nostaa omalle ryhmälle kiusallisia aiheita esille, koska riskinä on tulla ryhmässään sen jälkeen syrjityksi tai jopa hylätyksi. Tästä syystä ympäristö- ja eläinaiheista saattaa olla joskus vaikea puhua tutuillekin ihmisille.

Ryhmät, joissa kuvatun kaltaista toimintaa esiintyy, voi tunnistaa. Niissä saattaa tapahtua kiusallisen aiheen välttelyä, ihmisten hiljentämistä tai mitätöimistä, tiedon valikointia, tiedon muokkaamista vastaamaan omia ennakkokäsityksiä ja yksilöiden vaikutusmahdollisuuksien vähättelyä. Yksilön vastuun korostaminen ja vaikutusmahdollisuuksien vahvistaminen, muutoksen välttämättömyydestä kertominen ja muutoksesta seuraavien hyvien asioiden esille nostaminen saattavat tällöin olla toimivia viestintäkeinoja. Ryhmästä voi myös etukäteen pyrkiä löytämään muita yksilöitä, jotka ajattelevat samoin ja joiden kanssa voisi toimia yhdessä ryhmää sisältäpäin muuttaakseen. On olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka viisaasti toiminut vähemmistö on lopulta saanut enemmistön puolelleen.

bike_plain1