The feelings which arrive when you let yourself think about the ecological crisis properly can be overwhelming. People describe feeling shock, feeling disorientated, being pole-axed by fear and knocked sideways by their own sense of powerlessness. Sometimes there is a panicky sense of disbelief – ‘This can’t be true, surely it’s not true.’ Often people are angry. Sometimes there are terrible feelings of guilt and shame, particularly if you are someone who has ignored the facts for a long time.
It’s important to recognise that these feelings are normal. They are the feelings we all have when we receive a piece of very bad news, something which – like the death of someone close to us – is life-changing.
Rosemary Randall, 2020
Lukuisat ympäristötutkijat vaativat, että ympäristötoimia täytyy tehdä nopeasti ja laaja-alaisesti. Kyseessä on merkittävä yhteiskunnallinen asia, joka koskee meitä myös yksilöinä. Jos ihminen olisi lähinnä järjen varassa toimiva laji, se tekisi välittömästi kaikkensa suuremman vahingon välttämiseksi.
Ekologiseen kriisiin liittyvän tiedon hyväksyminen saattaa aiheuttaa syvää järkytystä ja muita vaikeita tunteita. On terve reaktio, jos ahdistaa. Ympäristöahdistus voikin kertoa rohkeudesta ja siitä, että ihminen uskaltaa kohdata vaikeita asioita niitä välttelemättä. Ahdistus voi myös aktivoida toimintaan.
Osa ihmisistä ei halua tietää tai kykene tunnustamaan asioiden todellista laitaa. Syynä voi olla ekologisen kriisin ahdistavuus, mittaluokan suuruus tai halu jatkaa omaa elämää mahdollisimman ennallaan ilman hankalaksi koettuja tunteita. Joskus myös hatara tietopohja voi edesauttaa ekologisesti ja eläineettisesti kestämätöntä toimintaa tai sen kannattamista.
Ovatko luonnonsuojelijat radikaaleja?
Ihminen hyödyntää luontoa monin tavoin. Ei tarvitse olla ympäristöalan asiantuntija, jotta sen voi havaita. Kolkko luonnon hyödyntäminen näkyy esimerkiksi avohakatussa metsässä, öljynä meressä, luontoa turmelevana kaivostoimintana, halpana jauhelihapakettina kaupan lihatiskillä sekä yleisesti kulutukseen ja tavaraan perustuvana elämäntapana. Esimerkkejä on lukuisia lisää.
Ajatus luonnosta hyödynnettävänä resurssina on johtanut sellaiseen luonnon ja elollisten olentojen hätätilaan, joka uhkaa nyt myös ihmiskuntaa itseään. Maailmankuulu eläin- ja luontoaktivisti Paul Watson on sanonut ”I never really look at myself as a radical activist; I am more a conservative. I mean, the conservatives are trying to conserve; the radicals are destroying the planet.” Luonnonsuojelijat ovat niitä, jotka pyrkivät säilyttämään luonnon tasapainoinon ja haluavat torjua ekologisesti täysin kestämättömän muutoksen. Kuka lopulta onkaan radikaali ja kuka konservatiivi? Luonto muuttuu ihmiskunnan toiminnan vuoksi tällä hetkellä nopeasti, ja muutokseen sisältyvät uhkat tarkoittavat merkittäviä ongelmia hyvin monille elollisille lajeille, myös ihmiselle. On radikaali ajatus olla tekemättä mitään.
Tunneperäiset uskomukset, joiden mukaan luonto olisi tarkoitettu ihmisen hyödynnettäväksi, tulevat kyseenalaistetuksi päivittäin. Asiaan havahtuminen on prosessi, joka vie voimia. Toisaalta muutos tuo mukanaan tilaa sellaiselle luontosuhteelle, joka mahdollistaa ekologisesta kriisistä selviytymisen.
Mitä ympäristöahdistus tarkoittaa?
Ympäristöahdistuksella tarkoitetaan sellaisia ahdistavia tunteita, jotka kytkeytyvät mihin tahansa ympäristöongelmaan tai ympäristöongelmiin liittyviin uhkiin. Ympäristöahdistus on tiedostavan ihmisen luonnollinen reaktio. Ympäristöahdistuksen kanssa voi oppia elämään ilman, että sitä yrittää poistaa. Ahdistuksen syyn poistaminen kestävällä tavalla olisikin vaikeaa, koska se tarkoittaa, että pitäisi ratkaista globaalit ympäristöongelmat. Myös ekologiseen kriisiin vahvasti kytkeytyvät eläineettiset kysymykset voivat aiheuttaa ahdistusta.
Ahdistuksen takana voi olla muita tunteita, kuten turhautumista, häpeää, syyllisyyden kokemusta, avuttomuutta ja pettymystä. Torjuttu ahdistus on yksi ahdistuksen muoto. Nämä kaikki ovat inhimillisiä reaktioita ekologisen kriisin ja siitä seuraavan kärsimyksen edessä. Ahdistus ei kuitenkaan ole pelkästään negatiivinen asia. Se voi myös edesauttaa aktiivista toimijuutta ympäristön ja eläinten puolesta. Oleellista on, että ahdistuksesta ei muodostuisi ihmistä lamaannuttava tai kieltoreaktioita aiheuttava tunnemöykky. Suhteellisuudentajun löytäminen ja käsitys siitä, mikä on yhdelle ihmiselle riittävästi ja mikä liian vähän, voi joskus auttaa.
Välillä näkee käytettävän käsitettä ilmastoahdistus. Ihminen saattaa kokea ahdistusta ilmastonmuutoksen ohella myös monien muiden ympäristö- tai eläineettisten ongelmien vuoksi. Ilmastoahdistuksen käsite ei riitä kattamaan näitä tunteita. Tästä näkökulmasta olisikin yleisesti suotavampaa puhua esimerkiksi ympäristöahdistuksesta.
Voiko eläinten vuoksi kokea ympäristöahdistusta?
Ympäristöahdistus alkaa olla nykyisin julkisesti hyväksyttyä, mutta silti huoli eläimistä saatetaan vielä joskus leimata lapselliseksi tunteiluksi. On vaikea perustella, miksi eläinten kokema kärsimys ei kuuluisi ympäristöahdistusta aiheuttavien tekijöiden joukkoon, koska onhan jokainen eläin osa luontoa. Eläinten ja eläinyksilöiden kärsimyksestä puhutaan asian mittakaava huomioiden edelleen hyvin vähän myös ympäristöahdistukseen liittyvässä julkisessa keskustelussa. Olisi toivottavaa, että tällä tavalla ei enää rajattaisi joitain luontoon liittyviä asioita julkisesti hyväksytyn surun tai huolehtimisen ulkopuolelle.
Joku kantaa huolta miljoonien eläinyksilöiden kokemasta kivusta siinä missä joku toinen kantaa huolta erityisesti metsistä, rehevöityvistä vesistöistä tai ilmastonmuutoksesta. Moni myös huolehtii näistä kaikista samaan aikaan. Kaikki mainitut ovat normaaleja reaktioita. On tärkeää, että ihmiset kokevat julkisesti hyväksytyksi surra monenlaisia asioita luontoon liittyen ja että kaikista erilaisista kokemuksista voidaan puhua ääneen osana laajempaa ympäristöahdistusta. Toisaalta, jos huolenaiheena on lähinnä ihmiskunnan oma tulevaisuus, onko itse asiassa kyse varsinaisesti ympäristöahdistuksesta? Voi pohtia, millaista on sillä tavalla rajattu ympäristöahdistus, joka ei sisällä lainkaan huolta niistä miljardeista eläimistä tai muista elollisista olennoista, jotka kärsivät välillisesti tai suoraan ihmisen aiheuttamista ympäristöongelmista.
Mihin ympäristöongelmiin tässä tekstissä viitataan?
Ekologinen kriisi kattaa monta toisiinsa kytkeytyvää ympäristöongelmaa. Tutkijat ovat määritelleet yhdeksän planetaarista rajaa, joiden sisällä ihmiskunta voisi toimia ympäristön näkökulmasta turvallisesti. Nämä rajat ovat olemassaolomme kannalta kriittisiä. Niihin liittyvää kynnysarvoa, ns. turva-aluetta, ei tulisi ylittää, jos tavoitteena on säilyttää ihmiskunnan elinmahdollisuudet tulevaisuudessa. (Rockström, Steffen, Noone, Persson & Chapin ym. 2009.)
Planetaariset rajat (planetary boundaries)
- Luonnon monimuotoisuuden väheneminen
- Ilmastonmuutos
- Typen ja fosforin kierto
- Merten happamoituminen
- Otsonikato
- Makean veden käyttö
- Metsäkato ja muut maankäytön muutokset
- Ilmakehän pienhiukkasten määrä*
- Kemiallinen saastuminen*
Rockström, Steffen, Noone, Persson & Chapin ym. 2009
*Tutkijat eivät ole vielä pystyneet määrittelemään näiden rajojen kriittistä kynnysarvoa.
Planetaaristen rajojen turva-alue on ihmisen toiminnan vuoksi ylitetty jo neljässä eri kohdassa, jotka ovat luonnon monimuotoisuuden väheneminen, ilmastonmuutos, typen ja fosforin kierto sekä metsäkato ja muut maankäytön muutokset (Steffen, Richardson, Rockström, Cornell & Fetzer ym. 2015). Rajat kertovat siitä, mihin asioihin kohdistuu ympäristöuhkia. Tutkijoiden mukaan kaikki yhdeksän rajaa ovat keskinäisissä riippuvuussuhteissa ja jo yhden turvarajan ylittäminen aiheuttaa uhkaa myös muiden rajojen ylittymiselle, jolloin seuraukset voivat olla katastrofaalisia (Rockström, Steffen, Noone, Persson & Chapin ym. 2009). Tutkijoiden näkemys on varsin yhteneväinen siinä, että ekologiseen kriisiin tulisi suhtautua hyvin vakavasti ja että ihminen on omalla toiminnallaan aiheuttanut globaalit ympäristöongelmat.
Luonnon monimuotoisuuden väheneminen, ilmastonmuutos ja keskustelu metsistä ovat olleet jonkin verran esillä myös suomalaisessa mediassa. Käynnissä oleva ihmiskunnan aiheuttama ilmastonmuutos aiheutuu lähinnä kasvihuonekaasujen, erityisesti hiilidioksidin, määrän lisääntymisestä ilmakehässä. Mikäli päästöjen annetaan kasvaa nykytahtia, kasvihuoneilmiön voimistuminen voi nostaa maapallon keskilämpötilaa vuosisadan loppuun mennessä vajaasta kahdesta kuuteen astetta. (IPCC 2018; Suomen Ympäristökeskus, Aalto-yliopisto & Ilmatieteenlaitos 2020.) Rankkasateet ja muut äärimmäiset sääilmiöt yleistyvät ilmastonmuutoksen myötä. Tämä voi johtaa tulviin ja vedenlaadun heikkenemiseen sekä joillakin alueilla käytettävissä olevien vesivarojen hupenemiseen. Ilmastonmuutos tapahtuu niin nopeasti, että useilla kasvi- ja eläinlajeilla on vaikeuksia selviytyä. (Euroopan komissio 2020.)
WWF:n Living Planet -raportin (2018) mukaan maapallon selkärankaisten villieläinten populaatiot pienenivät keskimäärin 60 prosenttia vuosien 1970 ja 2014 välillä. Ilmiössä on kyse ihmisen aiheuttamasta lajien sukupuuttoaallosta. Luonnonresurssien ylikulutus ja maankäyttö selittävät kaksi kolmasosaa eläinten määrän vähenemisestä. Raportin mukaan tilanteeseen voidaan vielä vaikuttaa perustamalla lisää luonnonsuojelualueita ja saattamalla luonnonvarojen kulutus sekä maa- ja metsätalous nykyistä kestävämmälle pohjalle. Myös useiden Suomessa elävien lajien tulevaisuus on uhattu (Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus 2019), joten täälläkin tarvitaan vastaavia toimia. IPCC:n (2019) mukaan puun kasvanut kulutus voimistaa ilmastonmuutosta, luonnon köyhtymistä ja aavikoitumista. Metsiin ja uusiin sellutehtaisiin liittyvää keskustelua käydään parhaillaan myös Suomessa.
Liittyvätkö eläineettiset kysymykset ekologiseen kriisiin?
Ympäristöongelmat ja tilanne, jossa massiivinen määrä eläinyksilöitä voi huonosti, ovat syntyneet rinnakkain. Taustalla on kapea näkemys luonnosta ensisijaisesti resurssina, joka on tarkoitettu ihmisen hyödynnettäväksi. Jotta pystytään tekemään tarvittavia ratkaisuja ekologisen kriisin hillitsemiseksi, tarvitaan perustavanlaatuinen ajattelutavan muutos, johon myös eläineettiset kysymykset sisältyvät.
Eläineettinen pohdinta ohjaa usein ekologisesti kestäviin päätöksiin. Yksittäisinä esimerkkeinä asiasta toimivat turkistarhaus ja runsas lihansyönti. Turkistarhauksen harjoittaminen aiheuttaa esimerkiksi vesiensuojeluongelmia (Ympäristöministeriö 2018) ja lihansyönti kiihdyttää ilmastonmuutosta (IPCC 2019). Siirtyminen kasvispainotteiseen ruokavalioon auttaisi hillitsemään kasvihuonepäästöjä ja turkistarhauksen kieltäminen lopettaisi tarhojen valumavedet, jotka rehevoittävät lähivesistöjä. Nämä eläineettisesti järkevät ratkaisut olisivat myös ekologisessa mielessä viisaita.
Eläinteollisuus, eli eläinten laajamittainen hyödyntäminen tuotantoresursseina, kytkeytyy vahvasti myös metsäkatoon ja luonnon monimuotoisuuden köyhtymiseen (kts. WWF 2018). Eläintuotannolla on lisäksi negatiivisia vaikutuksia ihmisten omaan terveyteen. Eläineettiset kysymykset ovat yhteydessä ekologiseen kriisiin usealla tapaa. Ratkaisut ympäristöongelmiin ja eläinten tilanteen helpottamiseen kulkevatkin paljolti käsikkäin.
Ovatko ympäristöahdistusta kokevat ihmiset aina erityisen herkkiä?
Kysymys voisi olla aivan hyvin myös toisinpäin. Voisi kysyä, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että osa ihmisistä ei vaikuta kokevan lainkaan ahdistusta ekologisen kriisiin edessä. Onhan kyseessä asia, joka uhkaa koko ihmiskunnan ja monien muiden lajien olemassaoloa ja jonka edessä voisi ajatella olevan pikemminkin luonnollista ahdistua. Kulttuuriset arvot ja uskomukset selittävät ihmisten reagointia riskeihin paremmin kuin jokin yksittäinen piirre (kts. American Psychological Association 2009). Yksittäisen piirteen perusteella ei voida ennustaa, kokeeko henkilö ympäristöahdistusta vai ei. On lukuisia taustatekijöitä, jotka voivat vaikuttaa siihen, kuinka voimakkaasti ihminen altistuu ympäristöahdistukselle (esim. Pihkala 2019).
Tunteet kertovat siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä. Merkitykselliseksi koetut asiat herättävät voimakkaita tunteita. Ahdistus on omiaan ilmenemään tilanteissa, joihin liittyy jonkinlainen epämääräinen, vaikeasti hahmotettava ja monikäsitteinen uhka (Kurth 2015). Tämä kuvaus sopii ekologiseen kriisiin monella tapaa. Ei ole ihme, jos ihmiset kokevat ahdistusta sen edessä.
Osa tutkijoista on vahvasti sitä mieltä, että ympäristöahdistus on usein torjuttua (esim. Lertzman 2008). Kyselytutkimukset, joiden pohjalta luokitellaan ihmisryhmiä esimerkiksi iän tai muun tekijän perusteella herkemmin ahdistuneiksi, eivät välttämättä anna täysin totuudenmukaista kuvaa asiasta. Itsearviointi menetelmänä ei välttämättä ole luotettava tapa arvioida henkilön tai ryhmien ympäristöahdistusta, koska itsearviointi ei luotettavasti paljasta torjuttua ahdistusta.
Emeritusprofessori, lääkäri Jouko Tuomisto (2014) kritisoi sitä, että vasta brittiläisen ekonomistin Nicholas Sternin arviot ilmastonmuutoksen taloudellisista kustannuksista herättivät eri maiden hallitukset vakavasti pohtimaan ilmiön seurauksia. Ympäristöperusteet vakuuttivat vasta, kun ne muutettiin rahaksi. Yleensä ei ole tapana ajatella, että taloudellista taantumaa, lamaa tai henkilökohtaista työttömyyttä pelkäävä ihminen olisi erityisen herkkä. On siinä mielessä erikoinen ajatus, että ympäristöahdistusta kokevat ihmiset olisivat erityisen herkkiä. Herkkyys sinänsä on arvostettava ominaisuus, mutta sen perusteella ei ole järkevää pyrkiä selittämään ympäristöahdistuksen ilmenemistä. Ekologinen kriisi on todellinen, joten mitään yksilöllistä erityisominaisuutta tai tiettyä piirrettä ei edellytetä ympäristöahdistuksen kokemiseen.
Mitä hyvää ympäristöahdistuksesta voi seurata?
Ympäristöahdistuksen voi nähdä valona, joka tekee näkyväksi ihmiskunnan nykyisessä toiminnassa olevia epäkohtia. Pimennossa olleet epäkohdat tulevat ahdistuksen kautta näkyviksi. Ahdistus toimii varoituksena siitä, että jotain on pielessä (kts. Kurth 2015) ja se voi ohjata ihmisiä ja yhteiskuntaa kohti ekologisesti ja eläineettisesti kestävämpiä toimintamalleja. Ihmislajin selviytyminen on täysin riippuvaista muiden lajien selviytymisestä, ja siksi kyky surra palvelee myös ihmisen oman elämän edellytyksiä (Aaltola 2019, 210). Ahdistuksesta ja muista hankalista tunteista voi näin ollen seurata paljon hyvää.
Useat ympäristötutkijat raportoivat ympäristöahdistuksen herättävän ihmisissä syviä eksistentiaalisia kysymyksiä (Pihkala 2018). Ympäristöahdistus on myös mahdollisuus ihmiskunnalle tehdä perinpohjainen korjausliike ja lopettaa ekologisesti kestämätön elämäntapa. Hinta toki tulee joka tapauksessa olemaan kova, koska kärsimystä tapahtuu valtavasti mahdollisesta korjausliikkeestä huolimatta. Ympäristöahdistuksen kautta voimme kuitenkin päästä lähemmäksi sellaista yhteiskuntaa, joka mahdollistaa tasapainoisen ja ekologisesti kestävän luontosuhteen sekä hyvän elämän useammalle. Ihmisille, jotka kärsivät voimakkaista ympäristöahdistuksen oireista, on viisasta tarjota apua ja samalla heidän kykyään ja rohkeuttaan tunnistaa ekologinen kriisi tulisi arvostaa.
Ympäristö- ja eläineettisiin aiheisiin liittyvä informaatio voi olla tuskaista ja aiheuttaa ihmisissä monenlaisia tunnereaktioita. Samalla voi herätä useita oikeudenmukaisuuskysymyksiä. Tästä toimii käytännön esimerkkinä se, kun eläinoikeusjärjestöt viestivät keinotekoisista rajoista, joita on rakennettu eri eläinlajien välille. Harva suomalainen voisi kuvitella laittavansa uunissa paistetun koiran tai kissan joulupöytään, mutta silti uunissa paistettu porsas löytyy tuhansista kodeista jouluaaton ruokalistalta. Koira, porsas sekä kissa ovat kaikki älykkäitä, ne oppivat uutta, tuntevat kipua ja kokevat samoja perustunteita kuin ihminen. Porsas lautasella ei aiheuta monille suomalaisille kummempia tuntemuksia, mutta kissan tai koiran haarukoiminen suuhun tuntuisi väärältä. Mikä on se lajien välinen biologinen ero, jonka perusteella porsaan syöminen kuitenkin olisi oikeutettua? Ahdistavien kysymysten kohtaaminen voi viedä ihmiskuntaa kohti eettisesti kestävämpiä toimintamalleja.
Aikuisuudessa merkittävimmät muutokset tapahtuvat kriittisen itsereflektion kautta, jota usein edeltää jonkinlainen kriittisen ajattelun laukaiseva tapahtuma, joka tuo esiin oman ajattelun ristiriidat (Mezirow 1990). Ympäristö- ja eläinoikeuskysymysten rehellinen kohtaaminen voi samalla tarkoittaa hyvinkin ahdistavaa tunnekuormaa. Aikuisuudeksi voi kutsua aikaa, jolloin ihmisellä on mahdollisuus uudestaan arvioida vuosien mittaan rakentuneita valmiita oletuksiaan, jotka ovat saattaneet johtaa epäloogisiin näkemyksiin todellisuudesta (Mezirow 1990). Ahdistuksesta voi seurata, että ihminen arvioi tarkemmin tilannetta ja muuttaa sen perusteella toimintatapojaan.
Ihminen turvautuu helposti psykologisiin puolustusmekanismeihin, kun hän kokee jotain sellaista, joka uhkaa liikaa nykyistä tapaa ajatella ja käsittää maailmaa (Mezirow 1990). Ympäristöahdistusta välttääkseen ihminen saattaa reagoida esimerkiksi vähättelemällä ahdistuksen aihetta ikään kuin se ei olisikaan niin merkityksellinen tai perustelemalla asiaa itselleen siten, että asia olisi täysin omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Tällaisen toiminnan tavoite saattaa olla pyrkimys sulkea ahdistava asia pois mielestä, jotta voisi jatkaa omaa elämää tavalliseen tapaan. Uskaltautuminen ahdistuksen kokemukseen sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden kasvuun myös aikuisiällä. Ahdistuksen voi tässä mielessä kehystää myös välietapiksi kohti viisaampaa ihmismieltä.
On merkityksellistä tiedostaa, että globaalien ympäristöongelmien ratkaisu vaatii suuria rakenteellisia muutoksia, joita kukaan ihminen ei voi yksin ratkaista omilla elämänvalinnoillaan. Toisaalta yhteiskunta muodostuu yksilöistä. Kulunut lause siitä, että yhden ihmisen valinnoilla on merkitystä pitää edelleen paikkansa. Tasapainon etsiminen sen suhteen, mikä on yhdelle ihmisille riittävästi ja mikä taas liian vähän, on tärkeää. Pelkällä kierrättämisellä ei päästä pitkälle, mutta onneksi on paljon muutakin, mitä lähes jokainen voi tehdä. Ympäristöahdistus on tiedostavan ja myötätuntoisen ihmisen kokema tunnetila, joka kertoo huolestuttavasta tilanteesta sekä muutoksen tarpeesta. Muutos edellyttää tietoa sekä kykyä empatiaan, jotka voivat hyvinkin löytyä juuri ahdistuksen siivittämänä. Oleellista on löytää tapa kestää ahdistusta, ei pyrkimys poistaa sitä.
Lamaannuttavasta ahdistuksesta ei yleensä seuraa ympäristön tai yksilön kannalta edellä mainittuja hyviä asioita. Kun arvioidaan sitä, milloin ahdistuksesta seuraa jotain hyvää, on tarkennettava, mitä ahdistuksella siinä yhteydessä tarkoitetaan. Ahdistuksesta voi parhaimmillaan seurata keskustelua, reflektointia ja tiedon keräämistä. Ahdistus voi myös herkistää muiden huolille ja siten lisätä empatiaa. Nämä taas auttavat selviytymään ennakkoluulottomasti tilanteissa, jotka liittyvät yhteiskunnassa vallitseviin kestämättömiin toimintamalleihin ja sääntöihin. (kts. Kurth 2015.) Ekologinen kriisi vaatii suuria muutoksia ja ahdistuksen kautta voidaan päästä lähemmäksi muutosvalmiutta. Jotta tunnetila ei kääntyisi lamaannuksen puolelle, olisi yhteiskunnassa tärkeää tarjota keinoja ahdistuksen kestämiseen, tietoa toimintamahdollisuuksista ja keskittyä vuorovaikutustilanteissa antamaan tukea hankalien tunteiden kanssa pärjäämiseen.
Mitkä tekijät vaikuttavat siihen, millaiseksi ihmisen ympäristöajattelu muotoutuu?
Ihminen pyrkii järkeistämään asioita ja hahmottamaan asioiden syy-seurausuhteita. Tähän liittyy arvioiden tekeminen siitä, mitkä syyt ovat johtaneet ekologiseen kriisiin ja ketkä ovat tilanteesta vastuussa. Lisäksi ihminen arvioi sitä, millaiset ovat kriisin seuraukset. Vastaukset näihin vaikuttavat suhtautumistapaan. (kts. American Psychological Association 2009.) Asioiden järkeistäminen ei tarkoita samaa kuin se, että ajattelu perustuisi tietoon. Ihminen muodostaa maailmasta oman subjektiivisen käsityksensä, johon vaikuttavat monet muutkin asiat kuin tieto.
Ihmiselle tyypillinen ajatteluprosessi sisältää useita eri vaiheita, ja prosessi voi käynnistyä myöhemmin alusta uudestaan, kun ihminen tai yhteisö kokee jotain sellaista, mikä haastaa vallitsevan ajattelutavan (kts. Mezirow 1990). Tällainen ajattelutapaa muuttava kokemus voi olla esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kertovan dokumentin näkeminen, inspiroivan henkilön tapaaminen tai se, kun perhe hankkii lemmikkipossun ja lopettaa sen seurauksena porsaanlihan syömisen. Ihmisen käsitys asioista muuttuu, kehittyy ja tarkentuu uusien kokemusten ja tiedon karttuessa.
Myös maailmankatsomus, arvot, huolenaiheet, resilienssi, haavoittuvuus sekä tilannesidonnaiset tekijät vaikuttavat ihmisen ympäristöajatteluun. Suhtautumisstrategiaan vaikuttavat lisäksi tunneperäiset reaktiot sekä henkilökohtaiset omiin tarpeisiin liittyvät motiivit. (American Psychological Association 2009.) Nämä ovat myös syitä siihen, miksi tieto ei välttämättä aina läpäise ajattelua. Tieto saattaa joskus olla liian kivuliasta ja se voi myös asettaa omat valinnat sillä tavalla epäsuotuisaan valoon, että voi tuntua helpommalta elää kuin ei tietäisi. Reaktio on inhimillinen.
Merkittävä rooli onkin tiedotusvälineillä ja sillä, miten niissä ympäristöaihetta käsitellään. Mediasta saatavat ärsykkeet voivat altistaa ympäristöahdistukselle ja toisaalta media voi myös kehystää ekologisen kriisin siten, että se näyttäytyy todellista vähäpätöisempänä. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että ympäristöaiheen käsittely mediassa on hyvin vähäistä ottaen huomioon aiheen vakavuuden. Median lisäksi vaikutuksensa on myös muodollisilla sekä epävirallisilla keskusteluilla, joissa rakennetaan ilmiöstä yhteistä käsitystä, joko siihen liittyviä riskejä vähätellen tai riskit tunnustaen. (kts. American Psychological Association 2009.) Epävirallisia keskusteluja voivat olla esimerkiksi työyhteisöjen, koulujen sekä perhe- ja ystäväpiirien vuorovaikutustilanteet.
Ympäristövaikuttaminen ei todennäköisesti ole mennyt hukkaan, vaikka kukaan ei tulisikaan kertomaan, että juuri sinä olet vaikuttanut ajatteluuni. Ihmiset haluavat usein nähdä itsensä järkevinä ajattelijoina, jotka tekevät itsenäisiä päätelmiä ja muodostavat itsenäisesti mielipiteitä. Ihmiset hyvin harvoin tiedostavat kaikkia tekijöitä, jotka ovat heidän ajatteluunsa vaikuttaneet. Voi olla, että taustalla tehty ympäristövaikuttamistyö on keskeinen osa muutosta, vaikka henkilö ei sitä itse tiedostaisi tai ääneen sanoisi.
Ovatko ihmiset järkeviä?
Ihmiset ajattelevat mielellään olevansa järkeviä ja itsenäisiä ajattelijoita, mutta se ei useinkaan pidä paikkaansa. Ihmisillä on monia tiedonkäsittelyyn liittyviä vääristymiä. Näitä ajattelun harhoja voidaan kutsua myös kognitiivisiksi vinoumiksi ja ne vaikuttavat kaikkien ihmisten ajatteluun. Harhaksi voidaan luonnehtia myös kuvitelmaa siitä, että itse olisi poikkeusyksilö ja ajatteluun liittyvistä vinoumista vapaa. Aihepiirin tunteminen, kriittinen itsereflektio ja armollisuus itseä ja muita kohtaan voivat lisätä valmiutta tunnistaa vinoumia ja saattavat edesauttaa ajattelun kehittymistä järkevämpään suuntaan. Toisaalta ajattelun vinoumat palvelevat ihmisen hyvinvointia ja siten niillä on myös tärkeä tehtävä.
Ensimmäinen askel kohti järkevyyttä on tulla tietoiseksi ajatteluun liittyvistä harhoista. Seuraava askel on kriittinen itsereflektio eli sen pohtiminen, miten ihmiselle tyypilliset ajattelun harhat liittyvät itseen. Kolmas askel on tarvittavien muutosten tekeminen. Keskeistä on omista harhoista tietoiseksi tuleminen tai ainakin niiden olemassaolon tunnustaminen. Prosessi vaatii myötätuntoa itseä kohtaan. Seuraavaksi käsitellään kolmea tyypillistä ihmisen rationaalista ajattelua vääristävää harhaa, jotka voivat osaltaan vaikuttaa myös ympäristöajatteluun.
Ensimmäinen ajattelun harha on itseä koskeva epärealistinen optimismi. On tavanomaista elää uskomuksessa, että vakavat onnettomuudet tai muut katastrofit eivät koskisivat itseä, ja näin ollen ekologinen kriisikin voi näyttäytyä henkilökohtaisesti kaukaisena asiana. Optimismi antaa kokijalleen toivoa, voi aktivoida toimintaan ja ylipäätään mahdollistaa ihmisen normaalin pärjäämisen arjessa. Esimerkiksi vakavien sairauksien jatkuva pelkääminen ja pelossa eläminen olisi lamaannuttavaa ja optimismi palveleekin siinä mielessä tasapainoista elämää. Toisaalta epärealistisesta optimistista voi seurata, että ihminen ei koe ympäristöriskien liittyvän itseensä tai lähipiiriinsä eikä siten välttämättä koe ympäristötoimintaa kiinnostavaksi. Arvomaailma taas osaltaan vaikuttaa siihen, kokeeko ihminen myös muiden kuin vain oman lähipiirinsä hyvinvoinnin merkitykselliseksi.
Useat globaalit ympäristöongelmat ovat sellaisia, joita Suomessa asuva ihminen ei henkilökohtaisella tasolla kovin helposti vielä arjessa huomaa. Esimerkiksi ilmastonmuutos voi tuntua etäiseltä ja kaukaiselta ilmiöltä, vaikka se tosiasiassa koskettaa jo kaikkia. Etäiseltä tuntuvat ilmiöt saattavat edesauttavat harhaa siitä, että asia ei liittyisi itseen ja siten tukea epärealistista optimismia.
Toinen ajatteluun liittyvä vinouma on vahvistusharha. Se tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii löytämään todisteita, jotka vahvistavat hänen jo olemassa olevia ennakkonäkemyksiään asioista. Ihminen myös helposti painottaa suhteettoman paljon omaa arkikokemustaan ja tekee sen perusteella laajempia päätelmiä siitä, millainen maailma on. Tietoa, joka on ristiriidassa aiempien uskomusten ja oman arkikokemuksen kanssa, on vaikea hyväksyä (kts. Mezirow 1990). Tämä voi selittää esimerkiksi sellaista tilannetta, kun ilmastonmuutoksen vakavuutta valmiiksi epäilevä henkilö toteaa ilmastokriisin olevan valhetta, koska omalla mökkipaikkakunnalla ei vallitse kesällä kova helle saati raivoisa ukkosmyrsky tai muu sään ääri-ilmiö. Oma arkikokemus jyrää epärationaalisesti alleen laajaan kansainväliseen tutkimukseen ja tieteeseen pohjautuvan tiedon.
Ihminen ei omien kognitiivisten vinoumiensa vuoksi välttämättä hyväksy informaatiota todeksi riippumatta sen luotettavuudesta, ja toisaalta ihmiset myös tekevät omaan arkikokemukseensa perustuen epärealistisen laaja-alaisia päätelmiä siitä, millainen maailma on. Erityisesti sellainen informaatio, joka voisi horjuttaa omaa identiteettiä tai aiheuttaa ahdistavia tunnekokemuksia, tulee helposti torjutuksi tai merkitykseltään vähätellyksi (kts. Lertzman 2008; Lertzman 2014). Toisaalta oma arkikokemus toimii myös toisinpäin eli suora altistuminen ekologisen kriisin vaikutuksille lisää todennäköisyyttä, että yksilö hyväksyy kriisin todeksi (kts. Clayton, Manning & Hodge 2014). Täten onkin oletettavaa, että moni vielä tällä hetkellä vähättelevästi ympäristöuhkiin suhtautuva muuttaa tulevaisuudessa näkemystään.
Kolmas tekijä, joka vääristää ihmisen ajattelua, on kognitiivinen dissonanssi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihminen, joka kokee esimerkiksi aktiivisen huvimoottoripyöräilyn tai lihan syömisen osaksi identiteettiään, ei välttämättä hevin hyväksy todeksi sitä, että fossiilisten polttoaineiden käyttö ja ihmiskunnan runsas lihansyönti voimistavat ekologista kriisiä. Jos tiedon hyväksyisi todeksi, seuraisi mielen sisällä ristiriitatilanne eli kognitiivinen dissonanssi, joka voisi ilmetä esimerkiksi tekopyhyyden tai huonouden tunteena.
Kognitiivisen dissonanssin eli mielensisäisen ristiriidan voisi toki ratkaista muuttamalla omia elintapoja. Mikäli oman elintapojen muuttaminen tuntuu liian vaikealta, on vaihtoehtona vähätellä ekologisen kriisin vakavuutta tai pyrkiä epärationaalisesti siirtämään vastuu muualle, esimerkiksi kiinalaisille tai naapurille. Tätä ajattelutapaa voisi edustaa sen tyyppinen lausahdus, että ei yhden ihmisen elintavoilla Suomessa ole väliä, koska Kiinassa ihmisiä on enemmän. Tai vaihtoehtoisesti toteamus, että ei yhdellä harrastusmoottoripyörällä ole väliä, koska naapurihan ajaa päivittäin työkseen taksia. Tavoite on molemmissa sama eli vastuun siirtäminen muualle. Yksi tapa on myös mitätöidä viestintuojaa, esimerkiksi tutkijoita ja tiedettä, jotta luotettavaakaan tietoa ei ole pakko uskoa. Toiminta tähtää kaikissa tapauksissa siihen, että oma elämä voisi jatkua ennallaan ja silti voisi tuntea itsensä hyväksi. Ristiriita tiedon ja oman toiminnan välillä on ratkaistava jotenkin.
Toki vaihtoehtona on myös jatkaa huvimoottoripyöräilyä ja ylenpalttista lihalla mässäilyä ja samaan aikaan todeta toiminnan olevan haitallista luonnolle. Tällöin ihminen joutuu hyväksymään, että tietoisesti aiheuttaa vahinkoa, ja se taas ei usein ole yksilön minäkuvan kannalta houkutteleva vaihtoehto. Suurin osa ihmisistä haluaa nähdä itsensä positiivisessa valossa.
Kognitiivista dissonanssia voi ilmetä erityisesti silloin, kun yhteiskuntaa uhkaavien riskien selitetään johtuvan sellaisesta toiminnasta, joka on keskeistä yksilön sosiaaliselle identiteetille (Kahan, Braman, Gastil, Slovic & Mertz 2007). Sosiaalinen identiteetti perustuu ihmisen ryhmäjäsenyyksiin. Jos esimerkiksi ihmisen työpaikalla, kaveri- tai perhepiirissä toiminta pohjautuu suurelta osin ekologisesti kestämättömiin toimintamalleihin, voi ristiriita tiedon ja oman lähipiirin toiminnan välillä olla erityisen vaikea hyväksyä. Ihminen haluaa yleensä nähdä oman ryhmänsä positiivisessa valossa. Tämä on luonnollista ja sen suhteen on hyvä olla itselle ja muille armollinen.
Ajattelu on taipuvainen muokkautumaan myös erilaisten ulkoisten vaikutteiden myötä. Ihmiset näkevät mielellään olevansa itsenäisiä ajattelijoita. Tosiasiassa ajatteluun vaikuttavat monet ulkoiset tekijät. Kun ihminen muuttaa ajatteluaan, hän mieluusti ajattelee sen johtuvan itsenäisesti tehdystä ajattelu- tai selvitystyöstä. Taustalla saattaa kuitenkin vaikuttaa esimerkiksi ystävän tai tuttavan kanssa käyty epämuodollinen keskustelu tai se, miten media on asian edellisinä päivinä uutisissa kehystänyt.
Luvun alkupuolella mainittiin kolme askelta oman ajattelun kehittämiseksi. Askeleet eivät välttämättä ole helppoja. Niiden ottaminen edellyttää rohkeutta kyseenalaistaa valmiiksi annettuja kulttuurisia ajattelumalleja sekä valmiutta tutkia ja tiedostaa omaan ajatteluun liittyneitä virheitä. Vaikka ansiokasta kehittymistä tapahtuisi, on syytä pitää mielessä, että kenenkään ajattelu ei voi täysin vapautua harhoista. Kognitiiviset vinoumat kuuluvat ihmisten ajatteluun ja niillä on keskeinen tehtävä psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Täydellisyys ei ole realistinen tavoite, vaan ennemminkin tavoite voisi olla oman ajattelun tarkentuminen vastaamaan paremmin todellisuutta. Perusteltu ja harkittu mielipiteen vaihtaminen ja omien ajatusvirheiden tunnustaminen on viisautta.
Miksi ihmiset reagoivat ekologiseen kriisiin niin eri tavoilla?
Aikuisen ympäristöajatteluun vaikuttavat tietopohjaisen ymmärryksen lisäksi henkilökohtaiset kokemukset, havainnot, arvot, asenteet ja ryhmäjäsenyydet (Lehtonen & Cantell 2015). Näiden suhteen ihmiset ovat keskenään erilaisia. Vaikka sama tieto olisi kaikkien saavutettavissa, olisivat suhtautumistavat ekologiseen kriisiin silti monenlaisia. Lapset ovat yleensä uuden tiedon vastaanottajina joustavampia, koska heidän maailmankuvansa on vasta muotoutumassa (Gardner 2006, 50). Aikuisten kohdalla tilanne on monimutkaisempi.
Aikuiset saattavat olla hyvinkin kiinni omissa ennakkokäsityksissään ja ajattelumalleissaan, jotka eivät usein perustu todellisuuteen ja joiden uudelleenrakentaminen vaatisi kriittistä ajattelua. Ajattelunmuutos tapahtuu yleensä jonkin sisäistä ristiriitaa herättävän kokemuksen tai tiedon myötä. Perustavanlaatuinen muutos voi tapahtua vain silloin, jos henkilö kykenee ja haluaa reflektoida kriittisesti nykyistä ajattelutapaansa. (kts. Mezirow 1990.) Ajattelu- tai suhtautumistavan muuttaminen aikuisiällä ei useinkaan ole psyykkisesti helppo prosessi ja siksi meille on luontaista pyrkiä välttelemään sitä. On melko tavallista, että vasta silloin, kun elämässä tapahtuu jokin hyvin käänteentekevä asia, olemme valmiita muuttamaan nykyistä ajattelu- ja suhtautumistapaa.
Ekologinen kriisi ahdistavuutensa vuoksi voi aiheuttaa sen, että ihminen kokonaan kieltää ilmiön olemassaolon tai vähättelee sen merkitystä ja etäännyttää itsensä asiasta. Tällöin ihminen myös käyttäytyy siten, kuin asialla ei olisi väliä. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että tämä voisi selittää ihmisten välinpitämättömyydeltä vaikuttavaa ympäristökäyttäytymistä laajemminkin (esim. Lertzman 2015, 6–8; Weintrobe 2013, 33–47). Kyse ei olisikaan siitä, että ihminen itsekkyyttään toimii välinpitämättömästi. On toki selvää, että joskus virheellisiä uskomuksia kannatetaan siksi, että siitä on ihmiselle lyhytaikaista etua, jolloin vale voi tukea omaa poliittista ideologiaa tai haluttomuutta irrottautua nykyisestä tavasta käsittää maailmaa (Aaltola 2019, 166). Aina ei kuitenkaan ole kyse siitä.
Ulkopuolelta on vaikea arvioida, mitkä tekijät kenenkin käyttäytymiseen vaikuttavat. Ymmärtämistä voi helpottaa dialoginen vuorovaikutus edellyttäen, että se tapahtuu turvallisessa ja myötätuntoisessa ilmapiirissä. Se myös mahdollistaa väärinkäsitysten oikomisen ja voi edistää ekologisesti suotuisia käyttäytymismuutoksia.
Miten pelko ja ahdistus eroavat toisistaan?
Ahdistus ja pelko ovat molemmat tunteita, joita ihmiset kokevat uhkien edessä. Pelon tunne liittyy selkeisiin jo tällä hetkellä tapahtuviin asioihin. Ahdistus taas ilmenee yleensä tilanteissa, joihin liittyy jonkinlainen epämääräinen, vaikeasti hahmotettava tai monikäsitteinen uhka. (Kurth 2015.) Ekologinen kriisi on monella tapaa hankala käsittää, ja sen täysi ymmärtäminen vaatisi useiden eri tieteenalojen syvällistä osaamista. Ahdistusta ilmeneekin tyypillisesti silloin, kun koetaan vaaraa, jonka tulevia potentiaalisia seurauksia on vaikea ennustaa tai hallita (Kurth 2015). Mediassa ahdistusta ja pelkoa harvemmin erotellaan ja tavaksi on tullut puhua yleisesti ympäristöahdistuksesta tai kapeammin pelkästä ilmastoahdistuksesta. Joissain tapauksissa ahdistuksen sijaan esimerkiksi pelko, suru, luopumisen tuska, pettymys tai voimattomuus voisi onnistua kuvaamaan tunnetilaa osuvammin.
Miten ihmisen arvomaailma linkittyy ympäristöasenteeseen?
Yksilön arvot toimivat periaatteina ja osaltaan vaikuttavat siihen, miten ihminen toimii. Arvomaailman ja ympäristöasenteiden välisiä yhteyksiä on tutkittu ja joitain selkeitä yhteneväisyyksiä löytyy. Vaikuttaa siltä, että tietyt arvot ovat yhteydessä ympäristövastuullisuuteen ja toisaalta on arvoja, joiden kohdalla asia on päinvastoin. Arvojen ja käyttäytymisen yhteys ei kuitenkaan ole yksioikoinen, joten pelkästään ihmisen arvomaailman perusteella ei voida tehdä suoria johtopäätöksiä siitä, miten ihminen toimii. Arvot ohjaavat konkreettisia valintoja, mutta myös muut tekijät vaikuttavat käyttäytymiseen.
Tutkimusten mukaan vallan ja suoriutumisen arvojen yhteys ympäristövastuullisuuteen on negatiivinen. Ihminen, joka arvostaa korkealle sosiaalista arvovaltaa, mainetta, ihmisten ja resurssien hallintaa, ei todennäköisesti pidä luonnon hyvinvoinnista huolehtimista merkityksellisenä. Sama koskee henkilöitä, joille on tärkeää suoriutua menestyksekkäästi vallitsevien sosiaalisten standardien mukaisesti. (esim. Schwartz ym. 2012.) Myös suomalaisille tehdyt tutkimukset tukevat näitä väitteitä (esim. Halme & Bask 2014). On hyvä huomioida, että suoriutumista voi mitata monin tavoin ja tässä viitattiin ihmisiin, joille on tärkeä menestyä nimenomaan siinä mielessä, joka on omassa kulttuurissa sillä hetkellä arvostettua. Suomessa tämä voisi suoraviivaisesti ajateltuna tarkoittaa esimerkiksi menestystä uralla ja taloudellista varakkuutta tai esimerkiksi kahta lasta, uutta farmariautoa ja omakotitaloa tiettyyn ikään mennessä. Nämä tavoitteet vastaavat melko hyvin yhteiskunnan asettamiin kulttuurisiin odotuksiin ja ne ovat esimerkkejä kulttuuriin sidotuista suoriutumisen mittareista. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita tapoja menestyä elämässä.
Arvomaailma siirtyy ihmiseen lapsuudessa, mutta on mahdollista, että siinä tapahtuu kasvun ja aikuisuuden myötä muutoksia erilaisten kehityskulkujen kautta. Suuresta ihmisjoukosta löytyy toki myös aina poikkeuksia. Tutkimustulokset kertovat keskiarvosta, eikä niiden perusteella voi tehdä suoria päätelmiä yksittäisistä ihmisistä.
Ympäristövastuullisuuteen linkittyy arvoista vahvimmin universalismi (esim. Schwartz ym. 2012). Universalismi koostuu seuraavanlaisista tärkeiksi nähdyistä asioista, joiden arvostus usein esiintyy ihmisessä samanaikaisesti: laajakatseisuus, tasa-arvo, viisaus, sisäinen tasapaino, maailmanrauha, yhteys luontoon, luonnon ja taiteen kauneus, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ympäristön suojeleminen, suvaitsevaisuus (Schwartz 1992). Uudemmissa tutkimuksissa on kuitenkin huomattu, että universalistit voidaan jakaa edelleen kolmeen alaryhmään, jotka keskenään eroavat toisistaan. Osa universalisteista pitää kaikista tärkeimpänä nimenomaan ihmisten välistä tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, osa korostaa erilaisuuden ymmärtämistä ja sen hyväksymistä. Universalisteista löytyy myös ryhmä, jolle erityisesti luonnon suojeleminen ja säilyttäminen on merkityksellisintä. Viime vuosina on alettu löytää viitteitä siitä, että myös ne ihmiset, jotka arvostavat korkealle esimerkiksi sääntöjä ja lakeja ja joille turvallisuus on tärkeä itseisarvo, pitävät luonnonsuojelua tärkeänä. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että ihmiset ovat alkaneet paremmin ymmärtää ympäristöuhkien vakavuuden ja ympäristövastuullisesti toimiminen alkaa muodostua yhä enemmän normiksi. (Schwartz ym. 2012.) Tämä luo toivoa siitä, että ympäristöasia saa taakseen yhä enemmän ihmisiä, jotka voivat edustaa monenlaisia arvomaailmoja.
Shalom Schwartzin arvoteoria, johon myös tässä tekstissä tukeuduttiin, on saanut laajaa kansainvälistä tunnustusta ja tukea sadoista tutkimuksista. On huomioitavaa, että kyseinen arvoteoria ei aseta arvoja paremmuusjärjestykseen eli ei voida suoraviivaisesti ajatella, että osa arvoista olisi hyviä ja osa huonoja. Monenlaisia ihmisiä tarvitaan muutosten läpiviemiseen. Toisaalta ekologisen kriisin näkökulmasta olisi suotavaa, että ympäristövastuulliseen toimintaan linkittyvä arvomaailma saisi yhteiskunnassa nykyistä voimakkaamman painoarvon. Professori Veli-Matti Värri (2007; 2018, 21) nostaakin tärkeimmiksi kasvatuksen arvopäämääriksi kohtuullisuuden, lempeyden ja vastuullisen luontosuhteen. Ekologisen kriisin ratkaisu tai hidastaminen edellyttää, että nämä arvot voimistuisivat yhteiskunnassa laajasti.
Kuinka suvaitsevaisesti ekologista kriisiä vähätteleviin ihmisiin tulisi suhtautua?
On hyvin inhimillistä kokea turhautumista siitä, että osa ihmisistä elää kuin ympäristöhuolta ei olisikaan. Ihmisen tuomitseminen tai negatiivisen kokonaiskäsityksen muodostaminen ulospäin näkyvän käyttäytymisen perusteella ei silti ole kannatettavaa. Dialoginen keskustelu on rakentavampi toimintatapa ja edesauttaa ymmärtämistä. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hyväksyminen.
Ihmisen ulospäin näkyvä käyttäytyminen saattaa myös olla reaktio johonkin. Toisinaan kyse voi olla siitä, että ilmiö on liian kipeä kohdattavaksi tai ihminen ei yksinkertaisesti tiedä riittävästi. Välinpitämättömältä vaikuttava toiminta ei aina tarkoita sitä, että ihminen aidosti olisi välinpitämätön.
Jos tavoitteena on levittää ekologisesti ja eettisesti kestävää elämäntapaa, on tuomitsemisen sijaan parempi keskittyä rakentavaan viestintään ja pyrkiä löytämään yhteys myös eri tavoilla ajatteleviin. Toisaalta itselleenkin on hyvä antaa armoa ja hyväksyä se, että on inhimillistä turhautua ja kokea suuttumusta tai jopa vihaa silloin, kun toinen ihminen uhkaa jotain sellaista, mikä on itselle tärkeää. Voimakkaatkin tunteet kuuluvat terveen ihmisen elämään. Eri asia on kuitenkin se, miten antaa omien tunteiden vaikuttaa kanssakäymiseen muiden kanssa.
Minkälaisia terveysvaikutuksia ekologisella kriisillä on?
Ekologista kriisiä voi kuvata maailmanlaajuiseksi terveysuhaksi, jolla on suoria ja välillisiä terveysvaikutuksia. Ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen (2020) sanoo, että korona-pandemia tarjoaa esimakua siitä, mitä tulemme todennäköisesti lähivuosikymmeninä kohtaamaan. Mitä enemmän ihmiset ottavat luontoa käyttöönsä, sitä todennäköisemmin virukset tarttuvat eläimistä ihmisiin ja leviävät, kuten korona teki keväällä 2020. Zoonoosien riski kasvaa erityisesti eläinten tehotuotannon ja muiden ihmisen aiheuttamien ympäristömuutosten myötä (Jones, Grace, Kock, Alonso ym. 2013). Zoonoosi tarkoittaa eläimestä ihmiseen ja toisinpäin tarttuvaa tautia. Korona-pandemiaa voikin perustellusti kutsua ympäristöongelmaksi sen sijaan, että sitä lähestytään lähinnä terveys- tai talousnäkökulmista (esim. Hukkinen 2020).
Ekologisen kriisin terveysvaikutukset voidaan jakaa psyykkisiin, fyysisiin ja sosiaalisiin, jotka kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Altistumistapa vaikuttaa siihen, minkälaisia terveysvaikutuksia ihminen kokee. (Clayton, Manning & Hodge 2014.) On eri asia, altistuuko ihminen kriisille suoraan vai esimerkiksi tiedostusvälineiden kautta. Kaikkia terveysvaikutuksia ei voida vielä varmuudella arvioida. Nykytutkimuksen perusteella vaikutukset ovat todennäköisesti hyvin laajoja ja ulottuvat syvälle.
Tässä yhteydessä ekologisen kriisin terveysvaikutuksia tarkastellaan ihmisnäkökulmasta. Perusteellisempi näkökulma sisältäisi tietoa siitä, millaisia terveysvaikutuksia ekologisella kriisillä on laajemmin eläinkuntaan. On selvää, että ympäristöongelmien terveysvaikutukset eivät koske ainoastaan ihmisiä, kuten Rachel Carson toi jo 1960-luvulla esille (kts Carson 1962). Carson kirjoitti maailmankuulun kirjan, jossa hän käsittelee hyönteismyrkkyjen aiheuttamia terveysongelmia ihmisille, linnuille ja muille eliöille.
Fyysiset terveysvaikutukset
Ilmastonmuutos on jo vaikuttanut ruokaturvaan (IPCC 2019). Muuttuviin sääolosuhteisiin liittyy ruoantuotantovaikeuksia, jotka tulevat tulevaisuudessa vaikuttamaan yhä enemmän ihmisten fyysiseen terveyteen. Satoisuus heikentyy tietyillä alueilla, mikä nostaa viljan hintaa, mistä taas seuraa nälänhätää. Seurauksena pakolaisuus lisääntyy ja myös siitä aiheutuu monia terveysvaikutuksia. (esim. Tuomisto 2014.) Äärimmäiset sääolosuhteet, kuten kovat helleaallot ja kuivuus, lisäävät itsessään sairauskohtausten riskiä (Clayton, Manning & Hodge 2014). Vähentyneistä sadoista aiheutuvan vajaaravitsemuksen on arvioitu olevan ilmastonmuutoksen suurin terveysvaikutus, ja tämä luultavasti selittää nyt jo osan Pohjois-Afrikan nälänhädästä. Myös fossiilisten polttoaineiden tuottamat pienhiukkaset, typen oksidit, häkä ja rikkidioksidi vaikuttavat ihmisten terveyteen epäsuotuisasti. (Tuomisto 2014.) Ekologisen kriisin määrittely maailmanlaajuiseksi terveysuhkaksi ei ole liioittelua.
Ilmaston lämpeneminen, tulvat ja näihin liittyen mahdollinen huono hygienia sekä juomaveden heikko laatu luovat otolliset olosuhteet tartuntataudeille. Ilmastonmuutos lisää myös moskiittojen ja punkkien välittämiä tauteja niiden elinalueiden laajetessa. (esim. Clayton, Manning & Hodge 2014.) Tämä vaikutus on nähtävissä jo Suomessakin.
Äkillisiin ympäristökatastrofeihin kytkeytyy kuolemanriski, esimerkiksi hukkuminen sekä vakavan vammautumisen riski. Mahdollisia ovat myös pienemmät luunmurtumat ja kriisitilanteeseen liittyvät äkilliset sairauskohtaukset. Lääkkeiden ja lääketieteellisen hoidon saanti voi olla kriisialueilla vaikeaa, millä saattaa olla vakavia seurauksia. Tulvavedet voivat tuoda mukanaan myrkyllisiä aineita, joista voi seurata esimerkiksi iho- ja hengitysoireita. Allergiat ja astma voivat muuttua vakavammiksi tulevaisuudessa esimerkiksi metsäpalojen, siitepölykauden venymisen ja allergia-alueen kasvun myötä. Useat edellä mainitut tekijät voivat vaikuttaa myös raskaana oleviin naisiin ja sen myötä sikiöiden normaaliin kehittymiseen. (Clayton, Manning & Hodge 2014.) Kaikkia vaikutuksia on etukäteen vaikea arvioida.
Psyykkiset terveysvaikutukset
Ekologiseen kriisiin liittyvien uhkakuvien pelko saattaa olla vaarallista mielen hyvinvoinnille huolimatta siitä, kuinka voimakkaasti kriisi koskettaa tällä hetkellä omaa elämää (American Psychological Association 2009). Ympäristöahdistuksen on todettu voivan aiheuttaa pahimmillaan hyvin vakavia psykosomaattisia oireita (Pihkala 2019). Oireet voivat haitata elämää merkittävästi.
Ympäristöahdistuksen oireisiin kuuluvat esimerkiksi ahdistus, masennus, stressi, trauma, pitkittynyt ja arjen toimintoja vaikeuttava suru sekä myös yksittäiset poikkeuksellisen vakavat mielenterveyden häiriöt. Näiden lisäksi ihminen voi kokea syvää voimattomuutta, turhautumista sekä menetyksen ja luovuttamisen tunteita. Psyykkiset oireet voivat laajeta ja syventyä tilanteissa, joissa ihminen joutuu kokemaan kriisin vaikutuksia suoraan, kuten jättämään kotinsa tai perheensä ympäristökatastrofien vuoksi. (American Psychological Association 2009; Clayton, Manning & Hodge 2014.) Psyykkiset terveysvaikutukset voivat muodostua hyvin vakaviksi. Äärimmillään ympäristöahdistukseen voi liittyä jopa itsetuhoisuutta (Pihkala 2019). Koska kaikkia ekologisen kriisin ympäristövaikutuksia ei vielä tiedetä, on mahdotonta tietää kaikkia psyykkisiä oireita, joita kriisi voi aiheuttaa.
Ei ole täysin välttämätön tosiasia, että kriisit aiheuttavat pelkästään psyykkisiä vastoinkäymisiä. Joissain tapauksissa vastoinkäymiset voivat johtaa myös ihmisen kasvuun ja kehittymiseen, mitä lääketiede kutsuu posttraumaattiseksi kasvuksi (Clayton, Manning & Hodge 2014) ja kasvatustiede transformatiiviseksi oppimiseksi (kts. Mezirow 1990). Oletettavaa kuitenkin on, että valtaosa terveysvaikutuksista tulee olemaan negatiivisia ja mahdollista kasvua edeltävä kärsimyksen määrä on valtava.
Ympäristöongelmien ratkaisujen ohella on tärkeä etsiä myös keinoja, joilla lannistavan tunnetaakan alle joutunut ihminen voisi elpyä. Erityisen tärkeää on, että ihmisillä on mahdollisuus surra menetyksiä olivatpa ne suuria tai pieniä. Sureminen voi kohdistua luontoon tai ihmisen omaan elämään, esimerkiksi lentämisen lopettamiseen tai tietyistä ruokalajeista ja perinteistä luopumiseen. Suruprosessi voi olla henkilökohtainen tai jonkun ryhmän tai yhteisön yhteinen. Keskeistä on, että surun tunteet saavat riittävästi tilaa. (kts. Randall 2009.) Ympäristöahdistusta helpottaa, jos ihmiset kokevat hyväksytyksi aiheen prosessoimisen julkisesti (Pihkala 2018). Siksi on tärkeää, että mitään ympäristöahdistusta aiheuttavaa tekijää tai sen merkitystä ei aliarvioida. Ympäristöahdistuksen näkyväksi ja hyväksytyksi tekeminen, helpotusta tuovien keinojen tunnettuuden lisääminen, oman eettisen vastuun hyväksyminen yhdessä suhteellisuudentajun kanssa sekä hoitoon hakeutumisen kriteerien selkiyttäminen voivat olla ensimmäisiä askelia.
Sosiaaliset terveysvaikutukset
Sosiaalista hyvinvointia edistävät hyvät suhteet yksilöiden välillä ja ryhmissä. Sosiaalisilla suhteilla itsessään on suora vaikutus ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen (esim. Jetten, Haslam & Haslam 2012, 4). Yksilöiden terveyden ja hyvinvoinnin lisäksi ekologisen kriisin terveysvaikutukset ulottuvat parisuhteisiin, perheisiin, kokonaisiin valtioihin sekä pienempiin yhteisöihin. Perheitä ja muita yhteisöjä saattaa hajota, kun ihmiset joutuvat jättämään kotiseutunsa. Pakolaisuus tulee lisääntymään merenpinnan nousun myötä. Ekologinen kriisi, josta seuraa myös luonnonvarojen niukkenemista, tulee kiristämään sosiaalisia suhteita yksilöiden ja erilaisten ihmisryhmien sisällä ja ryhmien välillä. Myös suoria konflikteja voi syntyä. (kts. Clayton, Manning & Hodge 2014.)
Perustarpeiden, kuten nälän ja turvallisuuden, tyydyttämiseen liittyvät vaikeudet sekä suora altistuminen ympäristökatastrofeille lisäävät perheiden sisällä surua, stressiä, ahdistusta ja pahimmillaan perheväkivaltaa. Sosiaalinen epävakaus itsessään lisää yleistä väkivaltaa ja rikollisuutta. (kts. Clayton, Manning & Hodge 2014.) Ekologisen kriisin sosiaaliset terveysvaikutukset voivat muistuttaa osin sitä, mitä sodan keskellä tai sotaa pakoon lähtevät ihmiset kokevat.
Joidenkin alueiden luonto muuttuu epäsuotuisaan suuntaan, mikä saattaa laskea tiettyjen ryhmien itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta (Clayton, Manning & Hodge 2014). Myös suomalaisilla on useita luontoon liittyviä perinteitä ja muistoja. Esimerkiksi puhtaat vedet, lumiset valkoiset talvet ja viheriöivät marjametsät ovat keskeinen osa suomalaisuutta, joista luopuminen voi tulla ajankohtaiseksi ekologisen kriisin etenemisen myötä. Luopumisprosessilla saattaa olla merkitystä siihen, miten positiiviseksi suomalaisuus tulevaisuudessa koetaan. Ihmisen hyvinvoinnille ja identiteetille on tärkeää, että voi kokea kuuluvansa sellaisiin ryhmiin, jotka näyttäytyvät positiivisessa valossa. Jos suomalainen luonto muuttuu radikaalisti huonompaan suuntaan, voi suomalaisuus näyttäytyä vähemmän arvostettavana ja positiivisena asiana. Ihmiset, joille suomalaisuus on erityisen merkityksellinen osa omaa identiteettiä, tulevat todennäköisesti kärsimään tässä mielessä erityisen paljon.
Ekologisella kriisillä tulee oletettavasti olemaan monia sosiaalisia terveysvaikutuksia, joita ei vielä ole pystytty tutkimuskeinoin todentamaan. Sosiaalisia ongelmia on tärkeä ehkäistä ja hoitaa, mutta oleellista on päästä käsiksi ongelmien aiheuttajaan, joka on ekologinen kriisi.
Mikä hidastaa siirtymistä kohti ekologisesti ja eettisesti terveempää maailmaa?
Ekologista kriisiä kuvataan joskus ”yhteismaan tragediaksi”. Sillä viitataan tilanteeseen, jossa yhteiset resurssit ovat kaikkien käytössä ja kohtuullisella käytöllä resursseja riittää hyvin kaikille. Yhteisiä resursseja ylikäyttämällä resurssin kuluttaja saa väliaikaisesti yksilönä isomman hyödyn itselleen, mikä houkuttaa resurssien liikakäyttöön. Kulutuksen haitat taas jakautuvat yhteisesti kaikille resurssin käyttäjille. Syntyy asetelma, jossa yksilöt toimivat omaa etuaan tavoitellen käyttäen resursseja liikaa vastoin yhteistä hyvää. Lopulta resurssit kulutetaan yksilöiden oman edun tavoittelun myötä loppuun, mikä johtaa siihen, että kaikki kuitenkin viimein kärsivät. Globaalissa mittakaavassa yksi suomalainen kuluttaa ”yhteismaan” luonnonvaroja paljon keskivertoihmistä runsaammin.
On kuitenkin syytä uskoa, että myös positiiviset seuraukset ovat mahdollisia, kun ihmiset ottavat kollektiivisen vastuun yhteisestä ongelmasta. Kriisi voi olla myös kasvunsiemen hyvään.
Onko edistys mahdollista ilman eläineettistä pohdintaa?
Edistyksen lähtökohtana ja päämääränä tulee olla suojella elämää ja asettaa päämäärät ei-inhimillisen luonnon ehdoilla (Värri 2018, 140). Tämä tavoite voi toteutua vain, jos kykenemme kohtaamaan eläimet tuntevina ja itseisarvoisina yksilöinä. Esimerkiksi Kiinan lihatorit herättivät laajempaa kiinnostusta vasta, kun keväällä 2020 syntyi epäilys, että ihmiselle vaarallinen virus lähti yhdeltä torilta leviämään globaalisti. Eläinten kohtaaminen itseisarvoisina olentoina olisi saattanut ehkäistä koko pandemian. Ehkä vastoin yleistä käsitystä Suomi ei ole eläinsuojelukysymyksissä edistyksellisimmästä päästä (Tuomivaara 2019, 176-177). Asia on yhtä lailla merkityksellinen myös täällä.
Kollektiivista hiljaisuutta ilmenee usein asioissa, jotka ovat liian kipeitä käsiteltäväksi. Ajattelematta oleminen voi tuntua helpommalta kuin kipeiden asioiden kohtaaminen. Huoneessa on elefantti, josta ei puhuta. Ekologisen kriisin ratkaiseminen edellyttää miljoonien eläinyksilöiden kärsimyksen tunnustamista.
Kasvissyöntiä suositellaan välillä lehdissä ja mainitaan, kuinka paljon lihansyönti aiheuttaa päästöjä. Kyseessä on toki aivan keskeinen näkökulma. Samalla useimmiten jätetään kuitenkin kokonaan huomiotta, että päästöjen lisäksi lihansyönti edellyttää myös kärsimystä ja kuolemaa. Päästöistä saattaa olla helpompi puhua kuin kuolemasta.
Osalle ihmisistä tulee uutena tietona, että omakohtaisella oppimisella on suuri merkitys eläinten elämässä ja luonnonvaraisetkin eläimet ovat kaukana niistä vaistonvaraisista automaateista, jollaisina niitä on joskus pidetty (Telkänranta 2015, 10). Joillekin maataloudessa hyödynnettäville eläimille on annettu perusteettomasti kannettavaksi tyhmän leima. Tämä juontuu luultavasti siitä, että maataloudessa eläimiä on toisinaan käsitelty ja siirrelty kuin tavaroita, jolloin pelästyneet eläimet ovat saattaneet reagoida ihmisestä tyhmältä näyttävällä tavalla. (Telkänranta 2015, 166.) Eläimiin liittyvä tutkimus on mennyt harppauksia eteenpäin, mutta sen sijaan yleinen tietoisuus eläinten kyvyistä ja tunnemaailmasta ei vielä ole kehittynyt samassa mittakaavassa. Kasvava tietoisuus tuleekin haastamaan uskomuksia, jotka ohjaavat myös konkreettisia valintoja ja sitä, miten eläinkuntaa kohdellaan. Ristiriita tiedon ja käyttäytymisen välillä saattaa aiheuttaa kipua ja ahdistusta, minkä vuoksi ihminen voi itseään suojellakseen pyrkiä olemaan tietämättä liikaa tai jopa kieltää koko asian.
Voimme puhua loputtomasti kestävästä kehityksestä, kierrättää ja kehittää ympäristöä säästäviä innovaatioita ja muita maailman tilaa parantavia asioita, mutta jos maailmaa koskevat perususkomuksemme säilyvät samoina, hyvät tekomme jäävät kosmetiikaksi tai hyväuskoisessa optimismissaan jopa ylläpitävät tuhoavaa elämänmuotoa (Värri 2018, 21-22). Ajattelun on muututtava kokonaisvaltaisesti. Kokonaisvaltainen muutos sisältää ajatuksen luonnolle annettavasta itseisarvosta. Eläimet ovat osa luontoa ja niiden alisteinen asema kytkeytyy vahvasti moniin vakaviin ympäristöongelmiin. Itseisarvon antaminen kaikille eläimille on siten myös ekologisessa mielessä tärkeää.
Eläinsuojelun ja eläinoikeuksien parissa työskentelee omistautuneita henkilöitä, jotka kohtaavat poikkeuksellisen raskaita asioita, uskomatonta kipua sekä kärsimystä (kts. Figley & Roop 2016, xi). Näiden ihmisten vaativa ja mittaamattoman arvokas työ jää usein täysin pimentoon eivätkä he saa ansaitsemaansa arvostusta. Asiassa voi nähdä heijastuksen siitä, kuinka vähäpätöisenä pidämme ei-inhimillistä luontoa. Ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon välisen suhteen uudelleenarviointi on välttämätöntä, koska muuten olemme matkalla ekokatastrofiin (kts. Värri 2018, 12).
Olemme haastavassa tilanteessa. Maailman muuttaminen edellyttää, että kykyenemme myöntämään virheemme ja elämään sellaisen tiedon kanssa, että olemme ihmiskuntana aiheuttaneet valtavaa ja turhaa kärsimystä miljoonille ja miljoonille elollisille olennoille. Jotta aitoa edistystä voisi tapahtua, tarvitsemme tiedon lisäksi erittäin hyviä tunnetaitoja, voimaantumista sekä kyvyn antaa anteeksi itselle ja toisille.
Mitä tehdä, kun ahdistaa?
Kun ihminen oppii näkemään luonnon itseisarvon, voi käydä niin, että hän samaan aikaan toteaa olevansa voimaton puolustamaan juuri sitä, minkä näkee tärkeäksi. Kun luonto näyttäytyy merkityksellisenä ja itsessään arvokkaana, voi ihmiskunnan välinpitämättömyys ja ihmisen aiheuttama luonnon tuhoaminen järkyttää ja tuoda mukanaan suurta tunnekuormaa.
Joskus ahdistus voi perustua tunteeseen, että yksilönä pitäisi tehdä kaikki mahdollinen ekologisen kriisin hillitsemiseksi ja turhan kärsimyksen vähentämiseksi. Ajatuksesta seuraa helposti kova täydellisyyden vaatimus itselle ja ahdistavia tunteita, koska täydellisyyteen ei kuitenkaan pysty. Pyrkimys täydellisyyteen vie paljon voimia. Parempi olisikin tavoite tehdä paljon hyvää sen sijaan, että pyrkii tekemään kaiken mahdollisen. Loppuunpalanut ihminen ei pysty enää auttamaan muita. Elämäntilanteesta riippuu, mitä paljon hyvää tarkoittaa. Erityisen tärkeää on muistaa iloita kaikista hyvistä teoista, joita on yksin tai yhdessä muiden kanssa onnistunut tekemään. Kiitollisuus ja tyytyväisyys ehkäisevät myös voimattomuuden tunnetta.
Joskus ahdistusta voi ilmetä erityisesti silloin, kun ihminen huomaa eläneensä elämäänsä, kuin ekologista kriisiä ei olisi tai mitään kärsimystä ympärillä ei tapahtuisi. Tilanteeseen on voinut ajautua monesta eri syystä. Tärkempää kuin mitä on tehnyt, on se, mitä aikoo tehdä tulevaisuudessa. On aivan tavallista, että ihminen jossain vaiheessa elämäänsä päätyy tilanteeseen, jossa päättää tehdä suuria muutoksia. Joskus muutokset voivat sujua helposti, mutta joskus tavoitteen eteen täytyy ponnistella enemmän. Konkreettisen päämäärän asettaminen ja yksittäisten repsahdusten hyväksyminen osaksi muutosprosessia saattavat auttaa. Pyrkimällä toimimaan tärkeäksi kokemiensa asioiden puolesta saa mielekkyyttä elämään. Joskus voikin käydä niin, että aloittamalla pienistä asioista päätyy lopulta tekemään jotain paljon suurempaa. Ensimmäiset askeleet ovat usein vaikeimpia, joten ne on hyvä asettaa sopivan realistisiksi.
Sivustolle on koottu käytännönläheisiä vinkkejä ensiavuksi ympäristöahdistukseen. Lista voi olla hyödyllinen myös esimerkiksi opettajille, järjestöalan toimijoille sekä muille, jotka työssään kohtaavat ympäristöahdistusta. Luonto ja tunteet -sivustolle on sen lisäksi koottu tietoa monenlaisiin elämäntilanteisiin sopivista vaikuttamismahdollisuuksista.
Lähteet
Aaltola, E. (2019). Häpeä ja rakkaus. Ihmiseläinluonto. Helsinki: Into Kustannus.
American Psychological Association (2009). Psychology & Global Climate Change addressing a multifaceted phenomenon and set of challenges. Washington, DC: American Psychological Association.
Carson, R. (1962). Silent Spring. Boston: Houghton Mifflin.
Clayton, S. Manning, C. & Hodge, C. (2014). Beyond Storms & Droughts: The Psychological Impacts of Climate Change. Washington, DC: American Psychological Association and ecoAmerica.
Euroopan komissio (2020). Ilmastonmuutoksen seuraukset. Viitattu 1.4.2020 https://ec.europa.eu/clima/change/consequences_fi
Figley, C. R. & Roop, R. G. (2006). Compassion Fatigue in the Animal-Care Community. Washington, DC: Humane Society Press.
Gardner, H. (2006). Changing Minds – The Art and Science of Changing Our Own and Other People’s Minds. Boston, MA: Harvard Business Review Press.
Hogett, P. & Randall, R. (2018). Engaging with Climate Change: Comparing the Cultures of Science and Activism. Environmental Values, 27, 223-243.
Hukkinen, J. (2020). Ilmastopuhe jäi jalkoihin, kun korona ampui talouden rei’ille ̶ mutta syksyllä voi tulla iso paukku, jolla Suomi sysää talouttaan ilmastonkestävälle tielle. Viitattu 22.5.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11359171
IPCC (2018). Global Warming of 1.5°C.An IPCC Special Report on the impacts of global warming of 1.5°C above pre-industrial levels and related global greenhouse gas emission pathways, in the context of strengthening the global response to the threat of climate change, sustainable development, and efforts to eradicate poverty. In press.
IPCC (2019). Climate Change and Land: an IPCC special report on climate change, desertification, land degradation, sustainable land management, food security, and greenhouse gas fluxes in terrestrial ecosystems. In press.
Jetten, J., Haslam, S. A. & Haslam C. (2012). The case for a social identity analysis of health and well-being. Teoksessa J. Jetten, Haslam, S. A. & C. Haslam. The Social Cure. Identity, Health and Well-being. Hove and New York: Psychology Press.
Jones, B., Grace, D., Kock, R., Alonso, S., Rushton, J., ym. (2013). Zoonosis emergence linked to agricultural intensification and environmental change. PNAS – Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 21.
Kahan, D. M., Braman, D., Gastil, J., Slovic, P. & Mertz, C. K. (2007). Culture and identity-protective cognition: Explaining the white-male effect in risk perception. Journal of Empirical Legal Studies, 4, 465–505.
Kurth, C. (2015). Anxiety, normative uncertainty, and social regulation. Biology and Philosophy 31(1).
Lehtonen, A. & Cantell, H. (2015). Ilmastokasvatus osaamisen ja vastuullisen kansalaisen perustana. Helsinki: Suomen Ilmastopaneeli.
Lertzman, R. (2014). Breaking the climate fear taboo. Why feelings matter for our climate change communications? Slightline, 12.
Lerztman, R. (2015). Environmental melancholia: Psychoanalytic dimensions of engagement. London & New York: Routledge.
Lertzman, R. (2008). The myth of apathy. Ecologist, 38.
Mezirow, J. (1990). How Critical Reflection Triggers Transformative Learning. Teoksessa J. Mezirow (toim.), Fostering Critical Reflection in Adulthood. San Fransisco: Jossey-Bass, s. 1-18.
Pihkala, P. (2018). Johdatus ympäristöahdistukseen: Ympäristöongelmien psyykkiset vaikutukset. Tieteessä Tapahtuu, 36, 33-40.
Pihkala, P. (2019). Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen. Helsinki: MIELI Suomen mielenterveys ry.
Randall, R. (2009). Loss and Climate Change: The Cost of Parallel Narratives. Ecopsychology 1(3).
Rockström, J., Steffen, W., Noone, K., Persson, Å., Chapin F. S., ym. (2009). Planetary boundaries: Exploring the safe operating space for humanity. Ecology and Society 14(2): 32.
Schwartz, S. H., Cieciuch, J., Vecchione, M., Davidov, E., Fischer, R., Beierlein, C., Ramos, A., Verkasalo, M., Lönnqvist, J.-E., Demirutku, K., Dirilen-Gumus, O., & Konty, M. (2012). Refining the Theory of Basic Individual Values. Journal of Personality and Social Psychology (103) 4, 663-688.
Schwartz, S. H. (1992). Universals in the content and structure of values: Theoretical advances and empirical tests in 20 countries. Teoksessa M. P. Zanna (toim.): Advances in Experimental Social Psychology (vol. 25). San Diego: Academic Press, s. 1-65.
Steffen, W., Richardson, K., Rockström, J., Cornell, S. E, & Fetzer, I., ym. (2015). Planetary boundaries: Guiding human development on a changing planet. Science 347: 6223.
Suomen ympäristökeskus, Aalto-yliopisto & Ilmatieteenlaitos (2020). Ilmasto-opas. Viitattu 1.4.2020 www.ilmasto-opas.fi
Telkänranta, H. (2015). Millaista on olla eläin? Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Tuomisto, J. (2014). Vaikuttaako ilmastonmuutos terveyteen? Duodecim Terveyskirjasto. Kustannus Oy Duodecim. Artikkelin tunnus: asy00406.
Tuomivaara, S. (2019). Syötävät koirat ja sympaattiset siat – Eläinten kohtaamisesta. Helsinki: Into Kustannus.
Weintrobe, S. (2013). Teoksessa S. Weintrobe (toim.) Engaging with Climate Change: Psychoanalytic and Interdisciplinary Perspectives. Sussex & New York: Routledge, s. 33-51.
Värri, V-M. (2007). Kasvatusfilosofian tärkein tehtävä. Niin & Näin. Filosofinen aikakauslehti. Nro 52(1), 70–73.
Värri, V-M. (2018). Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino.
WWF. (2018). Grooten, M. & Almond, R.E.A.(toim). Living Planet Report – 2018: Aiming Higher. Gland: WWF
Ympäristöministeriö. (2018). Turkistarhauksen ympäristönsuojeluohje. Helsinki: Ympäristöministeriö.
Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. (2019). Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A.& Liukko, U-M. (toim.) Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. Helsinki: Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus.